Sillä välin saavuimme San Michele'n rantaan, ja minä pantiin huoneesen,
josta näkyi piha, laguuna ja kaunis Muranon saari. Kysyin Maroncelli'a
vartijalta, hänen vaimoltansa ja neljältä alavartijalta, mutta he eivät
sanoneet juuri mitään ja kävivät huoneessani hyvin pikimmältään ja
täynnä luulevaisuutta.
Kumminkin, missä on viisi tai kuusi henkeä koossa, siinä täytyy olla
joku sääliväinen ja puheesen taipuvainen. Minäkin nyt löysin semmoisen
henkilön, ja sain kuulla seuraavan:
Maroncelli, joka kauan aikaa oli ollut yksinään, oli sitten saanut
asua kreivi Camillo Laderchi'n kanssa; mutta kun jälkimmäinen pari
päivää takaperin oli viattomana päästetty vapaaksi, niin edellinen taas
oli yksinään. Kumppaleistamme oli samaten irti laskettu professori
Gian-Domenico Romagnosi ja kreivi Giovanni Arrivabene. Kapteeni
Rezia ja herra Canova olivat yhdessä, ja professori Ressi makasi
viimeisillään heidän viereisessä huoneessa.
-- Ne, joita ei ole irti laskettu, päätin minä, ovat siis saaneet
tuomionsa tänne. Miks'ei tuomiota meille ilmoiteta? Kenties odotetaan,
että tuo kova-onninen Ressi joko kuolee tahi kykenee sitä kuuntelemaan,
eikö niin?
-- Niinpä luulen.
Joka päivä kyselin, miten hänen oli laita. -- Häneltä on jo puheen
taito kadonnut; -- se on tullut jälleen, mutta hän yhä vaan on
ymmärtämättä ja hourailee; eikä anna paljon elon merkkiä; -- syleksii
verta ja puhuu hourupäissä; -- jaksaa milloin huonommin, milloin
paremmin; -- on kuolemaisillaan.
Semmoisia vastauksia annettiin koko viikkokausia. Vihdoin eräänä aamuna
kerrottiin: -- Hän on kuollut!
Vuodatin kyyneleen hänen muistokseen; lohdutukseni oli, ett'ei hän
saanut tietoa tuomiostansa!
Seuraavana eli Helmikuun 21 p:nä vartija tuli minua noutamaan kymmenen
aikaan, ja vei minut Toimikunnan istuntosaliin. Sisään astuttuani,
presidentti, tutkintotuomari ja muut kaksi oikeudenjäsentä nousivat
seisaalleen, ja presidentti ilmoitti jalolla osan-ottavaisuudella, että
tuomio oli langennut, se oli ollut hirveä, mutta keisari oli jo sen
armollisesti lieventänyt.
Tutkintotuomari luki tuomioni julki: -- Kuolemaan tuomittu. -- Sitten
hän luki keisarillisen kirjeen: -- Rangaistus muutettu viidentoista
vuoden kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa.
Vastasin: -- Tapahtukoon Jumalan tahto!
Ja totisesti, aikomukseni oli kristityn tavalla vastaanottaa tuo julma
isku, pitämättä vihaa kehenkään ja näyttämättä sitä kellekään.
Presidentti kiitti vakavuuttani ja kehoitti minua aina sitä
säilyttämään, sanoen siitä riippuvan, josko ehkä kahden tai kolmen
vuoden kuluttua katsottaisiin ansaitsevani vielä suurempaa armoa. (Ne
kaksi tai kolme muuttuivat sitten useammaksi.)
Muutkin oikeuden jäsenet lausuivat minulle pari suosiollista sanaa.
Mutta yksi heistä, joka tutkinnossa aina oli minusta näyttänyt
vihamieliseltä, virkkoi jotakin kohteliasta, joka minua suorastaan
pisti, sillä hänen silmissään luulin lukevani vahingon-iloa.
Nyt en enää ottaisi sitä valalla vahvistaakseni; hyvin mahdollista
että erehdyin. Mutta sillä hetkellä vereni oli kuohussa, ja töintuskin
taisin vimmaani salata. Se kristillinen kärsivällisyys, josta par'aikaa
sain kuulla kiitosta, oli itse teossa jo kadonnut.
-- Meitä surettaa, sanoi tutkintotuomari, että huomenna pitää teille
tuomio julkisesti luettaman; se on muodon-asia, josta ei pääse.
-- Tapahtukoon se sitten, vastasin.
-- Nyt saatte, lisäsi hän, oleskella ystävänne parissa.
Ja vartijan sisään kutsuttuaan, he antoivat minut uudestaan hänen
haltuunsa, käskien saattaa minut Maroncelli'n luo.