Tammikuun 11 p:nä (1822), noin yhdeksän aikaan aamulla, Tremerello sai
tilaisuutta tulla luokseni ja virkkoi hämmästyneellä äänellä:
-- Tiedättekö, että San Michele di Murano'n saarella, täällä Venezian
lähellä, on linna, jossa pidetään luullakseni toista sataa karbonaria?
-- Olettehan sen jo pari kertaa minulle kertonut. No... mitä sitten?...
Sanokaa suoraan, onko niissä jo tuomittujakin?
-- Onpa kyllä.
-- Ketkä?
-- En tiedä.
-- Olisiko niissä ystäväni Maroncelli raukka?
-- Oi hyvä herra, en tiedä, keitä ovat.
Hän meni murheellisena pois, luoden minuun surkuttelevan katsauksen.
Vähää sen perästä tuli ylivartija ja alavartijat, ja niiden kanssa
vieras herra, jota en ollut ennen nähnyt. Ylivartija näytti
hämmentyneeltä. Vieras herra virkkoi:
-- Toimikunta käskee teitä, herra, seuraamaan minua.
-- Lähtekäämme siis, vastasin; vaan kuka te olette?
-- Olen vankihuoneen vartija San Michele'ssä, jonne teidät on vietävä.
Lyijykamarien vartija antoi nyt hänelle rahani. Minä pyysin ja sain
luvan antaa alavartijoille vähäisen rahalahjan. Panin tavarani
kokoon, otin raamatun kainaloon, ja sillä tapaa mentiin. Kulkiessamme
noita loppumattomia rappusia alas, Tremerello salaa puristi kättäni,
ikäänkuin sanoaksensa: -- Onneton, sinä olet hukassa!
Astuttiin ulos portista, joka oli laguunaan päin; siellä odotti meitä
gondolassa uuden isäntäni kaksi alavartijaa.
Ristiriitaisia tunteita virisi rinnassani: -- jonkunlainen kaipaus, kun
täytyi jättää tuo asuntoni Lyijykamareissa, jossa tosin olin paljon
kärsinyt, mutta sen ohessa saavuttanut niin monta, monta ystävää, --
mielihyvä siitä, että nyt, pitkällisen vankeuden perästä, taas sain
raitista ilmaa hengittää, katsella sinitaivasta, kaupunkia ja vettä,
tuon kauhean rautaristikon estämättä, -- muisto niistä veneistä, jotka
onneni aikana kantoivat minua näillä samoilla järvillä, Lago di Como'n
ja Lago Maggiore'n aalloilla, Po, Rhône ja Seine virtojen vesillä!...
Oi, te hymyilevät vuodet, pois olette ijäksi vierineet! Ja kuka
maailmassa oli silloin onnellisempi kuin minä?
Syntyneenä mitä hellimmistä vanhemmista, siinä elämän tilassa, joka
ei ole köyhyyttä eikä sen vastakohtaa, vaan tarjoo meille tilaisuutta
tutustua kumpaankin, -- jota pidän kaikkein soveliaimpana ihmisen
mieltä kehittämään -- minä olin, lapsuuden ajan rauhallisesti ja
iloisesti armaassa kodissani vietettyäni, lähtenyt Lyon'iin erään enon
luo, joka oli hyvin rikas, mutta joka myöskin hyvin ansaitsi olla
rikas, ja hänen luonansa oli kaikki, mikä voi suloutta ja rakkautta
kaipaavaa sydäntä viehättää, huvittanut nuoruuteni ensimmäisiä hehkuvia
vuosia. Sieltä Italiaan palattuani, olin vanhempieni luona Milanossa
jatkanut opintojani, viettäen aikaani hyvissä seuroissa tai kirjojeni
ääressä, ja osakseni saanut oivallisia ystäviä ja sydämellistä
suosiota. Monti ja Foscolo, vaikka silloin keskenänsä riidassa, olivat
kumpikin minulle hyvänsuopia. Jälkimmäisestä pidin enemmän; ja tämä
muutoin niin kiivas mies, joka tylyydellänsä tuotti itselleen niin
paljon vihamiehiä, oli minua kohtaan täynnä sydämellisyyttä, ja minä
kunnioitin häntä suuresti. Muutkin arvolliset kirjailijat pitivät minua
hyvänä, niinkuin minä heitä. Ei mikään kateus eikä panettelu kohdannut
minua, taikka se ainakin tuli semmoisten puolelta, joita ei kukaan
uskonut ja jotka siis eivät voineet minua vahingoittaa. Kun Italian
kuningaskunta kukistettiin, oli isäni perheineen muuttanut Torinoon,
mutta minä olin lykännyt muuttoni toistaiseksi ja vihdoin jäänyt
Milanoon asumaan, koska en voinut niin runsaasta onnesta luopua.
Muitten oivallisten Milanon ystävieni rinnalla oli erittäin kolmella
ensimmäinen sija sydämessäni: Pietro Borsieri, Lodovico di Breme ja
kreivi Luigi Porro Lambertenghi. Näitten lisäksi tuli myöhemmin kreivi
Federigo Confalonieri. Ruvettuani Porron kahden pojan opettajaksi,
olin heille kuin isä, ja heidän isällensä kuin veli. Tähän perheesen
kokoontui ei ainoastaan kaikki, mitä kaupungissa oli etevää ja
sivistynyttä, vaan myöskin useampia kuuluisia ulkomaalaisia. Siellä
opin tuntemaan rouva Staël'in, Schlegel'in, Davis'in, Byron'in,
Hobbhouse'n, Brougham'in sekä monta muuta mainiota miestä eri Europan
osista. Ah, kuinka paljon huvia, kuinka paljon kehotusta omaan
jalostumiseen tarjoo seurusteleminen ansiollisten miesten kanssa!
Niin, minä olin onnellinen! Minä en olisi vaihtanut kohtaloani
kenenkään ruhtinaan kanssa! Näin valoisasta elämästä äkkiä joutua
oikeudenpalvelijain käsiin, muuttaa vankihuoneesta vankihuoneesen ja
vihdoin tulla kuristetuksi taikka kahleissaan kuolla!