Muutamana yönä sen perästä, kun vielä oli tuoreessa muistossa tuo suuri
tulipalo, istuin pöydän ääressä kirjallisissa toimissani, vilusta
jähmettyneenä. Silloin kuulin yhtäkkiä aivan läheltä ihmis-ääniä; ne
olivat vartijan, hänen vaimonsa ja poikiensa sekä alavartijoitten: --
Tulipalo! Tulipalo! Voi pyhä Neitsyt, me olemme hukassa!
Heti jäsenteni vilu taukosi ja antoi sijan tuskanhielle. Katselin
ympärilleni, eikö tulenliekkejä jo näkisi minun huoneestani, vaan ei
nähty.
Tuli muuten oli syttynyt itse palatsissa, eräissä virkahuoneissa
vankeuston vieressä.
Yksi alavartijoista huusi: -- Mutta isäntä, kuinka noitten
_häkkiherrojen_ käy, jos tuli pääsee vallalleen?
Siihen ylivartija vastasi: -- Eihän minun tee mieleni jättää heitä
palamaan. Mutta ilman Toimikunnan luvatta vankihuonetta ei saa
aukaista. Juokse paikalla siis lupaa pyytämään.
-- Lennän, isäntä, vaan tuskin vastaus sittenkään ennättänee.
Missä oli nyt tuo miehuullinen mielentila, jota luulin niin varmaan
itselläni olevan, kun kuolemaa ajattelin? Minkätähden minua niin
kammotti tuo ajatus palaa elävältä? Niinkuin olisi suurempi huvi
kuristua pyövelin käden kautta, kuin palaa. Jo olin vartijalle
huutamaisillani, että Jumalan tähden avaisi oven, kun häpesin
heikkouttani ja maltoin mieleni. Mutta sittenkin minua tuskastutti.
-- Katsoppa, ajattelin, millainen mielesi on oleva, jos, tulenvaarasta
pelastuneena, sinua viedään kuolemaan! Voit kyllä ulkonaisesti hillitä
ja muilta salata heikkouttasi, vaan sisällisesti olet vapiseva. Mutta,
eiköhän sekin ole rohkeutta, että näyttää olevansa vapisematta, vaikka
povessa tuntuu ravistus; eiköhän sekin ole sielun-suuruutta, että
pakoittaa itseänsä antamaan mielellään, mitä on vastenmielistä antaa;
eiköhän sekin ole tottelevaisuutta, että vastahakoisestikin tottelee?
Hämmenki vartijan huoneissa oli niin suuri, että siitä päättäen
vaara epäilemättä oli enenemässä. Vaan tuo alavartija, joka oli
lähtenyt pyytämään lupaa meitä pelastaa, ei palannutkaan! Vihdoin
luulin kuulevani hänen äänensä, mutta sanoja en eroittanut. Odotan,
toivon; turhaan, ei tule ketään! Onko mahdollista, ett'ei hän
saanut lupaa meitä muuttaa tulenvaarasta, tahi ett'ei löydy keinoa
enää pelastuaksemme? Kenties vartija puuhaa vaan omaa ja perheensä
turvallisuutta, eikä kukaan ajattele meitä _häkissä olevia_ raukkoja!
-- Mutta, lisäsin, tämä ei ole mitään filosofiiaa, tämä ei ole mitään
uskontoa! Enkö tekisi paremmin siinä, että rupeisin valmistamaan
itseäni sitä hetkeä vastaan, jolloin liekit tunkevat huoneeseni minua
tuhoamaan?
Sillä välin hälinä kuitenkin asettui, ja vähän ajan päästä ei kuulunut
mitään. Oliko tuli sammunut, vai olivatko kaikki, jotka voivat,
paenneet, jättäen vankiraukat mitä surkeimman lopun uhreiksi?
Hiljaisuuden kestäväisyys sai minua vakuutetuksi siitä, että tuli oli
sammutettu. Mennessäni levolle soimasin ankarasti äskeistä hätääni. Nyt
kun ei enää ollut kysymystä palamisesta, nyt paheksuin sitä, ett'ei se
tapahtunut, joka muka olisi ollut parempi, kuin muutaman päivän perästä
tulla ihmiskäden kautta surmatuksi.
Seuraavana aamuna sain Tremerellolta likempiä tietoja tulipalosta, ja
nauroin sitä pelkoa, jossa hän sanoi olleensa, vaikka minun säikäykseni
oli ollut yhtä suuri, jopa suurempikin kuin hänen.