Ainoa ajatukseni oli nyt kristillisellä nöyryydellä ja soveliaalla
miehuudella kuolla. Tosin tuli kerran kiusaus itsesurmalla välttää
kuolemanrangaistus, mutta se pian katosi. -- Suoraan sanoen, mitä
ansiollista on siinä, jos paetaksensa mestaajata ottaa ollaksensa oma
mestaajansa? Voiko sillä tavoin kunniansa pelastaa? Lapsellista olisi
todellakin luulla, että on kunniallisempi tehdä pyövelille tepposet,
kuin olla sitä tekemättä, koska joka tapauksessa täytyy kuolla. --
Ell'en olisi ollutkaan kristitty, niin itsesurma kuitenkin, tarkemmin
mietittyäni, olisi tuntunut typerältä ja tarpeettomalta. Ja ajatukseni
aina päättyivät näin:
-- Jos elämäni loppu on tullut, niin eikö ole onneksi, että se
tapahtuu tavalla, joka antaa minulle tilaisuutta koota mieleni ja
puhdistaa omaatuntoani katuvaisuudella ja hurskailla mietteillä.
Yleisesti katsotaan mestauslavan kuolemaa pahimmaksi kaikista; mutta
kun tyvenesti asiata ajattelee, se voi olla parempi, kuin moni muu
kuolemanlaji sairasvuoteella, jolloin järki niin heikontuu, ett'ei
se enää kykene ajatuksia koossa pitämään ja niitä maan mullasta
kohottamaan.
Tämän mietelmän totuus tunkeutui niin vahvasti mieleeni, että kuoleman
kammo, jopa hirsipuunkin kuoleman, poistui minusta. Ajatellessani
pyhiä sakramentteja, joiden tuli minua ylläpitää tuolla viimeisellä
matkalla, luulin olevani sopivassa mielentilassa niiden siunausta
nauttimaan. Mutta jos minut todellakin olisi viety kuolemaan, olisinko
säilyttänyt tätä henkistä ylevyyttä, jonka luulin itselläni olevan,
tätä rauhallista mielentilaa, tätä hyvänsuontia vihamiehiäni kohtaan,
tätä iloa siitä, että sain elämäni uhrata Jumalan tahdon mukaan? Oi,
ihminen on niin täynnä ristiriitaisuutta, että juuri kun hän näyttää
kaikkein vankimmalta ja hurskaimmalta, hän voipi silmänräpäyksessä
langeta heikkouteen ja syntiin! Jumala yksin tietää, olisinko silloin
arvokkaasti kuollut; minä luotan itseeni liian vähän sitä väittääkseni.
Sillä välin kuoleman todenmukainen läheisyys vaikutti mielikuvitukseeni
niin mahtavasti, että minusta tuntui ei ainoastaan siltä, kuin se olisi
ollut mahdollinen, vaan myöskin siltä, kuin joku pettämätön aavistus
minussa olisi sitä ennustanut. Ei mikään toivo välttääkseni kohtaloani
saanut enää sijaa povessani, ja milloin vaan askeleiden kumina taikka
avainten kilinä sattui korvaani, niin heti arvelin: -- Rohkeutta!
kenties he nyt vievät sinut tuomiotasi kuulemaan. Kuuntele arvokkaalla
tyyneydellä ja kiitä Jumalan tahtoa.
Mietin nyt, mitä minun piti viimeinen kerta kirjoittaa perheelleni, ja
erittäin isälle, äidille ja itsekullekin veljistä ja sisarista; ja nämä
hellät tunteet, joskohta ne liikuttivat minua kyyneleihin asti, eivät
kuitenkaan heikontaneet nöyrän mieleni lujuutta!
Tämmöisissä asianhaaroissa unettomuus ei voinut jäädä tulematta. Mutta
tällä kertaa sen laita oli aivan toinen, kuin ennen. Nyt en kuullut
noita huokauksia ja salanauruja, en houreksinut pahoista hengistä enkä
piilevistä vakoilijoista. Yö oli minulle päivää mieluisampi, koska
silloin sain olla enemmän rukouksiin vaipuneena. Noin neljän aikaan
aamulla laskeusin vuoteelle ja nukuin rauhallisesti pariksi tunniksi.
Herättyäni jäin vielä kauan lepäämään. Vasta yhdentoista aikaan nousin
ylös.
Eräänä yönä olin tavallista aikaisemmin mennyt levolle ja tuskin
neljänneksen tuntia nukkunut, kun heräsin siitä, että vastapuolisesta
seinästä loisti erinomaisen kirkas valo. Jo pelästyin, että nuo
entiset houreet taas olivat saaneet vallan mielessäni; mutta eipä tuo
ollutkaan mitään tyhjää kuvitusta. Valo tuli huoneesen pohjanpuolisesta
ikkunastani, jonka alla makuusijani oli.
Hyppäsin alas vuoteesta, asetin pöydän siihen ja sen päälle tuolin, --
ja ylös kiivettyäni sain nähdä tulipalon niin loistoisan ja kauhean
kauniin, ett'en moista voinut aavistaakaan.
Tuli oli valloillaan ainoastaan pyssyn kantaman päässä vankilasta. Se
oli syttynyt rakennuksessa, jossa oli kruunun leipomis-uunit, ja poltti
sen kokonaan poroksi.
Yö oli pikimusta, ja sitä heleämmin loisti valo noista suunnattomista
tulenliekeistä ja savupylväistä, joita ankara myrsky ajoi sinne tänne.
Kipinöitä lenteli kaikkialta, ja näytti siltä, kuin taivas olisi tulta
satanut. Lähellä oleva laguuna oli kokonansa valaistu. Gondolia kulki
edestakaisin. Kuvailin itselleni palavan rakennuksen asukkaiden ja
naapurien hätää ja tuskaa, ja surkuttelin heitä kaikesta sydämestäni.
Etäältä kuulin miesten ja vaimojen hätähuutoja: Tognina! Momolo! Beppo!
Zanze! -- Tuokin nimi sattui korviini! Onhan niitä tuhansia Veneziassa,
ja kuitenkin pelkäsin, että se olisi tuo yksi, jonka muisto oli minulle
niin rakas! Hänkö onneton siellä olisi, liekkien keskellä, enkä minä
saanut rientää hänen avuksensa!
Vavisten kauhusta ja ihailuksesta, seisoin aamukoittoon asti ikkunassa;
sitten astuin alas raskaalla mielin, luullen palovahingon paljon
suuremmaksi, kuin se todella oli. Tremerello tiesi sanoa, että uunit
vaan ja niihin kuuluvat makasiinit olivat palaneet, ynnä suuri varasto
jauhoja.