Sivu-vankiloiden ikkunoista tunsin minä kuusi henkilöä, jotka oli
pantu kiinni valtiollisista asioista. Niinpä yksinäisyyteni ei
tullutkaan, kuten olin luullut, entistä suuremmaksi, päinvastoin sain
täällä nauttia milt'ei seura-elämää. Alussa olin siitä pahoillani,
joko sentähden, että luonteeni oli pitkällisestä erakko-olosta käynyt
epäseuralliseksi, tahi että äskeisen seurustelemiseni huono loppu oli
tehnyt minut varovaiseksi.
Kuitenkin se vähäinen puhevaihto, jota osaksi sanojen, osaksi
viittausten kautta oli meille tarjona, ennen pitkää minua
miellytti, tuottaen, ell'ei iloisuutta, niin kumminkin ajanviettoa.
Tuttavuudestani Julianon kanssa en virkkanut sanaa kellekään.
Kunniansanalla oli kummaltakin puolelta luvattu pitää sitä salassa.
Jos siitä olen puhunut näissä lehdissä, niin se on sentähden, että
tulkootpa ne kenen silmien eteen tahansa, hänen olisi mahdotonta niiden
lukuisien vankien joukosta, joita täällä pidettiin, arvata, kuka
Juliano oli.
Paitsi yllämainitulta kovan onnen kumppaleita, teinpä vielä yhden
tuttavuuden, joka minua erittäin ilahutti.
Isosta ikkunastani saatoin nähdä, edempänä tuosta vastapäätäni
olevasta rakennuksesta, koko jakson kattoja savutorvineen, parvineen,
tornineen ja kupolineen, joka etäällä katosi näkymättömiin mereen
ja taivaasen. Likimmäisessä noista kartanoista, patriarkan palatsin
kylkirakennuksessa, asui eräs kunnon perhekunta, jolle minä jouduin
kiitollisuuden velkaan siitä hellästä osan-otosta, jota nuo hyvät
ihmiset osoittivat onnettomuudessani. Yksi tervehdys, yksi säälivä sana
onnettomalle on suuri rakkauden työ.
Sieltä kohotti ikkunasta kätösiänsä minulle pienoinen poika, yhdeksän
tahi kymmenen vuoden vaiheilla, ja kuulin hänen huutavan:
-- Äiti, äiti, katsopas, kuin tuonne ylös Lyijykamareihin ovat panneet
ihmisen. Vankiraukka, kuka sinä olet?
-- Olen Silvio Pellico, -- vastasin.
Toinen poika, vähän vanhempi, riensi sekin ikkunalle ja huusi:
-- Vai sinä olet Silvio Pellico?
-- Olen, ja te, lapsukaiseni?
-- Minun nimeni on Antonio S.... ja veljeni Giuseppe. Sitten hän
kääntyi sisään päin ja sanoi: -- Mitä minun vielä pitää kysyä?
Ja eräs nainen, luultavasti heidän äitinsä, joka seisoi puoleksi
näkymättömissä, neuvoi armaille lapsille mitä sanoa minulle, ja minä
kiitin heitä sydämeni pohjasta heidän ystävällisistä sanoistansa.
Nämä sananvaihdot olivat hyvin vähäpätöisiä, enkä niitä saanut liian
harjoitella, jott'ei vartija tekisi toraa; mutta joka päivä niitä
uudistettiin suureksi lohdutuksekseni varhain aamuisin, puolipäivän
aikaan ja iltaisin. Kynttilöitä sytytettäessä, tuo nainen sulki
ikkunansa ja lapset silloin huusivat: "Hyvää yötä, Silvio!" ja äitikin,
rohkaistuneena illan hämärässä, toisti liikutetulla äänellä: "Hyvää
yötä, Pellico! Rohkeutta!"
Kun lapset olivat aamiaisella tai illallisella, niin huusivat minulle:
-- Oi, jos voisimme sinulle antaa kahviamme ja maitoamme! Ja entäs
torttujamme! Sinä päivänä kun pääset vapaaksi, niin muista tulla
meille! Silloin saat kauniita, lämpimiä torttuja, ja monta, monta
suukkoista!