Toisen kerran kiitin sydämestäni yksinäisyyttä, ja päivät kuluivat
jonkun aikaa eteenpäin ilman muutoksia.
Kesä loppui ja syyskuun jälkipuolella helteiset säät viilenivät.
Lokakuu tuli, ja nyt olin hyvillä mielin siitä, että minulla oli huone,
joka talven aikana piti lämmintä. Mutta eräänä päivänä tuli vartija
ilmoittamaan, että minun piti muuttaa toiseen huoneesen.
-- Minne?
-- Muutaman askeleen päähän, raittiimpaan huoneesen.
-- Ja miksi siitä ei pidetty huolta silloin, kun olin kuolla
kuumuudesta, kun ilma täällä oli täynnä hyttisiä ja vuode lutikoita?
-- Ei tullut käskyä ennen?
-- No hyvä, mennään sitten.
Vaikka olin yltäkyllin saanut kärsiä tuossa huoneessa, niin kuitenkin
tuntui ikävältä jättää se, ei ainoastaan sentähden, että kylmään
aikaan siinä varmaankin olisi ollut hyvä asua, vaan monesta muustakin
syystä. Siinä minulla oli nuo muurahaiset, joita rakastin ja elätin
niin sanoakseni isällisellä huolella. Muutamia päiviä takaperin oli
rakas hämähäkkini, en tiedä mistä syystä, muuttanut pois, mutta minä
olin arvellut: -- Kenties se minua vielä muistaa ja tulee takaisin. --
Ja nyt kun itse muutan pois, niin se ehkä palajaa ja löytää huoneen
tyhjänä, taikka jos täällä onkin silloin uusi asukas, niin hän saattaa
olla hämähäkkien vihamies, joka tohvelillaan repäisee alas tuon kauniin
verkon ja musertaa sen poloisen tekijänkin! Paitsi sitä, eikö Zanzen
sääli tehnyt näitä synkkiä seiniä minulle rakkaiksi? Tuossa ikkunassa
hän usein seisoi, anteliaalla kädellä heittäen muurahaisilleni
leipämuruja. Tuossa oli hänen tapana istua; tässä hän kertoi minulle
tätä, tuossa tuota; tuossa hän kyyristyi pöydälle ja vuodatti
kyyneleitä.
Uusi huoneeni oli sekin lyijykaton peittämä, mutta pohjoiseen
ja länteen päin, ikkuna kummallakin puolen, oikea nuhanpesä ja
talvi-sydämellä jääkylmä.
Länsipuolinen ikkuna oli hyvin iso, pohjanpuolinen pieni ja
korkeammalla, vuoteeni yläpuolella.
Astuin ensin suuremman ikkunan luoksi, ja näin, että se oli patriarkan
palatsiin päin. Vankihuoneita oli myöskin vieressä olevassa
sivurakennuksessa, joka ulottui vähän oikealle, ja eräässä toisessa
rakennuksessa minun vastapäätäni. Tässä rakennuksessa oli kaksi
huonetta päällekkäin. Alemmassa oli mahdottoman iso ikkuna, jonka
kautta näin sisässä kävelevän hienosti puetun herrasmiehen. Se oli eräs
herra Caporali di Cesena. Hän huomasi minut, teki viittauksen, ja me
ilmoitimme molemmin puolin nimemme.
Sitten tahdoin nähdä, minnepäin toinen ikkunani oli. Panin pöydän
vuoteelleni, ja pöydälle tuolin; sinne ylös kiivettyäni näin ikkunan
olevan tasan palatsin katon kanssa. Palatsin toisella puolella oli
näkyvissä kaunis osa kaupunkia ja laguunaa.
Jäin tätä ihanaa näkö-alaa katselemaan, ja vaikka kuulin ovea
avattavan, en liikahtanut paikaltani. Se oli vartija, joka,
huomatessaan minua tuolla ylhäällä, unhotti ett'en minä voinut, kuten
hiiri, pujahtaa tieheni rautaristikon läpi, ja luuli minun vaan
koettavan paeta. Hämmästyneenä hyppäsi hän, huolimatta lonkkansa
kivusta, vuoteelle ja otti minua jaloista kiinni, kiljuen kuin leijona.
-- Mutta ettekö näe, ajattelematon mies, virkoin minä, että on
mahdotonta paeta rautaristikon kautta? Ettekö ymmärrä, että kiipesin
tänne ainoastaan uteliaisuudesta?
-- Näen, herra, näen ja ymmärrän; mutta alas vaan, ma sanon, alas! Tämä
on vaan yritys paeta.
Mitäpä muuta kuin totella ja naurahtaa.