Lokakuussa oli kovan onneni vuosipäivä: tämän kuun 13:na päivänä
vuosi takaperin minä vangittiin, ja muitakin surkeita muistoja sama
aika johti mieleeni. Kahta vuotta ennen, lokakuussa, oli tapaturmasta
hukkunut Ticinon jokeen eräs kelpo mies, jota pidin mitä suurimmassa
kunniassa. Lokakuussa kolme vuotta sitten oli Odoardo Briche,
nuorukainen, jota rakastin niinkuin hän olisi ollut oma poikani,
vahingossa surmannut itsensä pyssyllä. Ja nuoruuteni ensi-aikoina,
myöskin lokakuussa, hyvin surullinen tapaus oli minua kohdannut.
Vaikk'en ole taika-uskoinen, niin nuo monta kovan onnen iskua samana
kuukautena masentivat mieltäni ylenmäärin.
Tarinoidessani ikkunasta lasten ja vankien kanssa, olin olevinani
iloinen, mutta huoneeseni tuskin käännyttyäni, tunsin sanomattoman
tuskan painavan sydäntäni.
Tartuin kynään sepittääkseni jotakuta runopätkää taikka muuta
kirjallista työtä toimittaakseni, mutta vastustamaton voima veti
väkisinkin minua aivan toista kirjoittamaan. Mitä se oli? pitkiä
kirjeitä, joita en voinut lähettää, kirjeitä perheelleni, joihin
vuodatin sydämeni. Kirjoitin pöydälle, hävittääkseni niitä paikalla
taas. Ne sisälsivät hehkuvia hellyyden sanoja, muistelmia siitä
onnellisesta ajasta, jota olin lempeiden ja rakkaiden vanhempieni,
veljieni ja sisarteni kanssa viettänyt. Tuntikausien kuluessa tuo
tunteiden lähde ei mennyt kuiville, vaan yhä riitti kirjoitettavia.
Tämä työ oli, uudessa muodossa, elämäkertani toistamista, itseni
pettämistä menneitten aikojen kuvaamisella. Ja kun joku onnellisen
elämäni hetki kuvautui silmäni eteen niin elävänä, että luulin
todellakin puhuvani noitten armaitten kanssa, niin yht'äkkiä muistui
mieleeni hirveä nykyaika, ja kauhusta kynä putosi kädestäni!
Tahdoin jättää tämän tunteitani liikuttavan työn, mutta turhaan. Vasten
mieltäni tartuin kynään, ja taas syntyi kirje täynnä hellyyttä ja surua.
-- Eikö olekaan enää tahtoni vapaa? kyselin toistamiseen. Tämä pakko
tehdä, mitä itse en tahdo, eiköhän se ole aivojen hämmennystä? Jos
vankeuteni ensiaikoina olisi niin tapahtunut, niin se ei olisi
ollut kummallista; mutta nyt kun olen perehtynyt vanki-elämään, kun
mielikuvitukseni pitäisi olla tyyntynyt, kun filosofiia ja uskonto
alituisesti ovat ajatukseni esineenä, mikä on syynä siihen, että
näin joudun sokeiden intojeni orjaksi ja jaarittelen kuin lapsi? Ei,
toisaalle on minun kääntyminen!
Koetin rukoilla, koetin myös vaivata itseäni saksan kielen oppimisella.
Turha ponnistus! Havaitsin, että taas oli kirje syntymäisillään.