Kirjoitin siis näin:
"Kuulen, että te ette ole terve; se minua surettaa. Kaikesta
sydämestäni tahtoisin olla luonanne ja ystävänä auttaa. Rohkenen
luulla, että terveytenne tila yksinään on syypää siihen, ett'en
kolmeen vuorokauteen ole saanut sanaakaan teiltä. Eihän toki viime
kirjeeni liene teitä loukannut? Voin vakuuttaa, että kirjoitin sen
ilman vähintäkään nurjuutta, ainoastaan tarkoittaen, että saisin teitä
kirjevaihdossanne totisemmalle kannalle. Jos kirjoittaminen on teille
vaivaksi, niin laittakaa edes varma tieto terveytenne tilasta; minä
olen teille joka päivä kirjoittava jotakin ajan vietteeksi, että te
muistaisitte ystävyyttäni".
Semmoista vastausta kuin sain, en olisi koskaan odottanut. Se alkoi
näin: -- "Minä tällä nyt purkaan liittomme. Jos et sinä tiedä mitä
tehdä minun ystävyydelläni, niin en minäkään tiedä, mitä tekisin sinun
ystävyydelläsi. Minä en ole mies unhottamaan loukkauksia, enkä, kerran
hyljättynä, käänny ystävyyttä kerjäämään. Sentähden että tiedät minua
sairaaksi, lähestyt minua nyt lampaan villassa, toivoen, että tauti
on järkeni heikontanut ja saattaa minua saarnojasi kuuntelemaan"...
Ja tähän tapaan hän jatkoi, rajusti soimaten minua ja pilkallisesti
väännellen naurettavaksi kaikki, mitä olin puhunut uskonnosta ja
siveydestä, väittäen elävänsä ja kuolevansa samana miehenä, se on
vihaten ja halveksien kaikkea filosofiiaa, joka erosi hänen omastansa.
Seisoin kuin ukkosen iskemänä! -- Oivallinen käännytys todellakin!
arvelin surumielin. -- Jumalan otan todistajaksi, että aikomukseni
oli puhdas! -- Ei, noita herjauksia en ole ansainnut! -- Olkoon
menneeksi, vieläkin yksi toive pettyneenä. Se olkoon hänen oma
asiansa, jos hän tuulesta luopi itsellensä loukkauksia, saadaksensa
anteeksi-antamattomuuden nautintoa! Enemmän kuin mitä olen tehnyt, en
ole velkapää tekemään.
Muutaman päivän kuluttua harmini taas leppyi, ja ajattelin, että tuo
kiihkoinen kirje oli voinut syntyä vihan vimmassa, joka pian asettuisi.
-- Kenties hän sitä jo häpeekin, vaikka on liian ylpeä tunnustaaksensa
vikaansa. Eikö olisi hyvä työ kirjoittaa hänelle uudestaan, nyt kun hän
on ennättänyt tyyntyä?
Tosin se vaati jommoistakin itserakkauden uhrausta, mutta tein sen
sittenkin. Ken hyvää tarkoittaen nöyristyy, hän ei siitä pilau, vaikka
saisikin väärää ylenkatsetta palkakseen.
Vastineeksi sain kirjeen, joka oli vähemmän kiihkoinen, mutta yhtä
loukkaava kuin edellinen. Tuo leppymätön sanoi ihmettelevänsä
evankelista tasamieltäni.
-- No hyvä, jatkoi hän, aloitamme siis uudestaan; mutta puhukaamme
selvään. Me emme rakasta toisiamme. Kirjoitamme vaan kumpikin omaksi
huviksemme, pannen paperille, mitä mieleen juolahtaa; te serafillisiä
haaveitanne, minä taas jumalattomia kirouksiani; te ihailuksianne
ihmisen ja naispuolen arvosta, minä suoria kertomuksiani omasta
saastaisuudestani, kumpikin toivoen toista käännyttää. Vastatkaa,
kelpaako ehtoni?
Vastasin: -- Ehdoituksenne ei ole muuta kuin pilkkaa. Minun puoleltani
on ollut hyvää tahtoa teitä kohtaan. Nyt ei omatuntoni vaadi minulta
enää muuta, kuin että toivotan teille kaikkea sekä tämän että tulevan
elämän onnea. --
Niin päättyi salainen tuttavuuteni tuon miehen kanssa, joka kukaties
oli enemmän katkeroittunut kovasta onnesta ja epätoivosta vimmastunut,
kuin luonteeltaan häijy.