Senkin kärsin vielä, välttääkseni ulkokullatun ja suvaitsemattoman
nimeä ja yhä toivoen, että noitten lempijuorujen perästä tulisi
vakaisuudenkin aika. Kuitenkaan en ollut ilmoittamatta pahaa mieltäni
siitä loukkaavasta tavasta, jota hän käytti naisista puhuessaan, ja
surkuttelin niitä kurjia, jotka hänen sanojensa mukaan olivat joutuneet
hänen uhriksensa.
Hänpä ei ollut uskovinaan minun moitteeni todellisuutta, vaan väitti
toistamiseen: "Vaikka miten moititte siveyttömyyttä, tiedän varmaan,
että kertomukseni ovat teille huviksi. Kaikki ihmiset rakastavat
huvitusta niinkuin minä, vaikka eivät julkea sitä suoraan tunnustaa.
Minä tulen siis kertomuksiani jatkamaan, kunnes joudutte ihastuksiin ja
mielessänne lausutte minulle suostumuksenne".
Mutta viikosta viikkoon hän ei herjennyt riettauksiansa latelemasta,
ja minä, joka yhä toivoin hänen kirjeessänsä löytäväni mielenmuutosta
ja uteliaisuudestakin ne luin, tulin siitä, vaikk'en vietellyksi,
niin kumminkin hämmennetyksi ja hiukan vieraantuneeksi jaloista
ajatuksista. Sillä turmeltuneiden ihmisten kanssa seurustelemisesta me
itse turmellumme, ell'ei meillä ole tavallista enempää hyvettä, paljon
enempää kuin minulla ainakin.
-- Tuossapa on ylpeytesi rangaistus! sanoin itselleni. Tuossa voitto
siitä, että, kysymättä kelpaisitko siksi, rupesit lähetys-saarnaajaksi!
Eräänä päivänä vihdoin kirjoitin hänelle seuraavalla tavalla:
"Tähän asti olen kaikin tavoin koettanut saattaa teitä toiseen aineesen
kääntymään, vaan te yhä jatkatte kertomuksianne, jotka, niinkuin jo
olen suorasti ilmoittanut, eivät minua miellytä. Jos mielenne tekee
paremmista asioista puhua, niin voimme pitkittää kirjevaihtoamme,
muutoin on paras sanoa toisillemme hyvästi ja pysyä kumpikin
itseksensä".
Kahteen päivään en saanut vastinetta, ja olin siitä tyytyväinen. --
Oi onnellinen yksinäisyys, huudahtelin itsekseni, paljon vähemmän on
sinusta mielenkarvautta, kuin epäsointuisesta ja halventavaisesta
keskustelusta! Sen sijaan, että olen itseäni kiusannut hävyttömyyksien
lukemisella, ja turhaan koettanut niitä vastaan asettaa ihmisyyden
jaloja pyrintöjä, saan nyt jälleen nostaa mieleni Jumalaan ja
muistella perhettäni ja rakkaita ystäviäni. Rupeen taas enemmän
lukemaan pipliata, kirjoittamaan ajatuksiani pöydälle, tutkimaan omaa
sydäntäni jalostuttaakseni sitä, sanalla sanoen maistelemaan viattoman
surumielisyyden suloisuutta, joka on tuhatta kertaa kalliimpi kuin
iloiset, vaan siivottomat mielikuvaelmat.
Tremerello aina, kun astui huoneeseni, lausui: -- Ei ole vielä
vastinetta. -- Hyvä, vastasin minä.
Kolmantena päivänä hän sanoi: -- Herra N. N. on joutunut sairaaksi.
-- Mikä häntä vaivaa?
-- Sitä hän ei sano, mutta vuoteeltansa ei nouse, ei syö eikä juo, on
vaan pahoillaan.
Minun tuli sääli, ajatellessani, että hänellä oli kipuja eikä ketään
lohduttamassa.
Huuliltani tahi paremmin sydämestäni pääsi sanat: -- Tahdon laittaa
hänelle pari riviä.
-- Ne minä vien tänä iltana, sanoi Tremerello ja meni.
Istuessani pöydän ääreen olin jotenkin kahden vaiheella. -- Tehnenkö
oikein taaskin ruvetessani kirjevaihtoon? Enkö vast'ikään siunannut
yksinäisyyttä niinkuin kadonnutta, vaan jälleen löytynyttä aarretta.
Mitä horjuvaisuutta! -- Mutta toiselta puolen, hän ei syö eikä juo; on
varmaankin sairastunut. Eihän ole soveliasta, asiain näin ollen, jättää
häntä, sitä enemmän, koska viimeiset sanani taisivat tuntua hänestä
karvailta ja häntä loukata.