XXXIX LUKU.

Koko aamun kävelin raivossani edestakaisin. -- Mitä ihmisrotua

lieneekään tuo Juliano? Minkätähden sanoo hän kirjettäni pilapuheeksi?

Miksi hän nauraa ja heittelee sitä leikkipallukkana? Miksi hän ei anna

vastaukseksi riviäkään? Vaan semmoisia ne ovat kaikki uskottomat! Itse

tuntien mielipidettensä heikkoutta, he eivät kuuntele, jos ken rupee

niitä vastustamaan, vaan nauravat ja ovat olevinaan niin eteviä, ett'ei

heidän muka ole tarvis mitään likemmin tarkastaa. Voi te poloiset!

Milloin on ollut filosofiiaa, joka ei tarkasti ja totisesti asioita

tutkisi? Jos on totta, että Demokritus yhä nauroi, niin hän oli narri!

-- Mutta minä olen saanut, mitä olen ansainnut; miksikä ryhdyinkään

tuohon kirjevaihtoon? Että hetken aikaa antausin pettäväiseen

toiveesen, on vielä anteeksi annettava; mutta huomattuani häntä

hävyttömäksi, enkö ollut typerä, kun sittenkin hänelle kirjoitin?

Nyt päätin, ett'en hänelle enää kirjoittaisi. Päivällisellä Tremerello

kaatoi viinini pulloon, jonka pani taskuunsa, virkkaen:.-- Ah,

muistanpa, että tässä on minulla paperia teille antaa. -- Hän antoi

paperin ja meni.

Nähdessäni tuon puhtaan lehden, tunsin taaskin kiusauksen viimeisen

kerran kirjoittaa Julianolle ja sanoa hänelle hyvästi, pitämällä

hänelle aika saarnan hävyttömyyden kehnoudesta.

-- Kaunis kiusaus todellakin, arvelin sitten, maksaa röyhkeys

röyhkeydellä! paisuttaa hänen vihaansa Kristin-uskoa vastaan,

näyttämällä, että minunkin, kristityn, povessa on sijaa

malttamattomuudelle ja ylpeydelle! -- Ei, se ei käy laatuun.

Herjetkäämme tykkänään kirjoittamasta. -- Mutta jos minä niin

kuivakiskoisesti herkeän, eikö hän yhtä hyvin voisi syyttää minua

malttamattomaksi ja ylpeäksi? -- Parempi on vielä kerta kirjoittaa ja

ilman vähintäkään sappea. -- Mutta jos kerran voin sapetta kirjoittaa,

on paras, ett'en ole tietävinänikään hänen naurustaan ja tuosta

liikanimestä, jonka hän on kirjeelleni antanut, vaan tyynimielisesti

vaan jatkan Kristin-uskon puolustustani.

Hetken mietittyäni jäin viimeksimainittuun päätökseen.

Iltasella lähetin postini, ja seuraavana aamuna sain muutamia riviä

vastaukseksi, jotka olivat hyvin kylmiä, tosin ilman loukkauksia, vaan

myöskin ilman vähintäkään myöntymystä taikka pyyntöä jatkamaan.

Vaikka vastaus ei minua miellyttänyt, pysyin yhtähyvin aikomuksessani

jatkaa loppuun asti.

Minun ainettani ei ollut mahdollista lyhyesti esittää, vaan se täytti

viisi tahi kuusi pitkää kirjettä. Kuhunkin näistä tuli aivan lyhykäinen

kiitosvastaus, ynnä muutamia poikkeuksia aineesta: milloin, näet, hän

kirosi vihamiehiänsä, milloin itse nauroi kirouksillensa, arvellen

luonnolliseksi, että mahtavat sortavat heikompiansa, siinä vaan

vahinko, ett'ei hän kuulunut noiden mahtavien joukkoon; milloin taas

hän uskoi minulle lempi-asioitansa ja tunnusti niiden suurta vaikutusta

hänen kiusattuun mielikuvitukseensa.

Mutta viimeiseen kirjoitukseeni sanoi hän kuitenkin aikovansa sepittää

pitempää vastinetta. Odotin sitä toista viikkoa, jolla aikaa hän joka

päivä kirjoitteli minulle niitä näitä, parhaasta päästä riettauksia.

Silloin pyysin häntä muistamaan tuota vastinetta, jonka hän oli minulle

velkaa, sekä kehoitin häntä totisesti punnitsemaan niitä perusteita,

jotka olin hänelle esittänyt.

Hän vastasi jokseenkin kiivaasti, runsaasti ottaen itsellensä

omaisuuksia semmoisia kuin "filosofi", "vakaamielinen", "mies, jonka ei

ole tarvis kauan miettiä, eroittaaksensa yökynttilää lampusta." Sitten

hän taas rupesi juttelemaan kevytmielisistä seikkailuista.

Vankeuteni · 第 44 / 104 题