Koko aamun kävelin raivossani edestakaisin. -- Mitä ihmisrotua
lieneekään tuo Juliano? Minkätähden sanoo hän kirjettäni pilapuheeksi?
Miksi hän nauraa ja heittelee sitä leikkipallukkana? Miksi hän ei anna
vastaukseksi riviäkään? Vaan semmoisia ne ovat kaikki uskottomat! Itse
tuntien mielipidettensä heikkoutta, he eivät kuuntele, jos ken rupee
niitä vastustamaan, vaan nauravat ja ovat olevinaan niin eteviä, ett'ei
heidän muka ole tarvis mitään likemmin tarkastaa. Voi te poloiset!
Milloin on ollut filosofiiaa, joka ei tarkasti ja totisesti asioita
tutkisi? Jos on totta, että Demokritus yhä nauroi, niin hän oli narri!
-- Mutta minä olen saanut, mitä olen ansainnut; miksikä ryhdyinkään
tuohon kirjevaihtoon? Että hetken aikaa antausin pettäväiseen
toiveesen, on vielä anteeksi annettava; mutta huomattuani häntä
hävyttömäksi, enkö ollut typerä, kun sittenkin hänelle kirjoitin?
Nyt päätin, ett'en hänelle enää kirjoittaisi. Päivällisellä Tremerello
kaatoi viinini pulloon, jonka pani taskuunsa, virkkaen:.-- Ah,
muistanpa, että tässä on minulla paperia teille antaa. -- Hän antoi
paperin ja meni.
Nähdessäni tuon puhtaan lehden, tunsin taaskin kiusauksen viimeisen
kerran kirjoittaa Julianolle ja sanoa hänelle hyvästi, pitämällä
hänelle aika saarnan hävyttömyyden kehnoudesta.
-- Kaunis kiusaus todellakin, arvelin sitten, maksaa röyhkeys
röyhkeydellä! paisuttaa hänen vihaansa Kristin-uskoa vastaan,
näyttämällä, että minunkin, kristityn, povessa on sijaa
malttamattomuudelle ja ylpeydelle! -- Ei, se ei käy laatuun.
Herjetkäämme tykkänään kirjoittamasta. -- Mutta jos minä niin
kuivakiskoisesti herkeän, eikö hän yhtä hyvin voisi syyttää minua
malttamattomaksi ja ylpeäksi? -- Parempi on vielä kerta kirjoittaa ja
ilman vähintäkään sappea. -- Mutta jos kerran voin sapetta kirjoittaa,
on paras, ett'en ole tietävinänikään hänen naurustaan ja tuosta
liikanimestä, jonka hän on kirjeelleni antanut, vaan tyynimielisesti
vaan jatkan Kristin-uskon puolustustani.
Hetken mietittyäni jäin viimeksimainittuun päätökseen.
Iltasella lähetin postini, ja seuraavana aamuna sain muutamia riviä
vastaukseksi, jotka olivat hyvin kylmiä, tosin ilman loukkauksia, vaan
myöskin ilman vähintäkään myöntymystä taikka pyyntöä jatkamaan.
Vaikka vastaus ei minua miellyttänyt, pysyin yhtähyvin aikomuksessani
jatkaa loppuun asti.
Minun ainettani ei ollut mahdollista lyhyesti esittää, vaan se täytti
viisi tahi kuusi pitkää kirjettä. Kuhunkin näistä tuli aivan lyhykäinen
kiitosvastaus, ynnä muutamia poikkeuksia aineesta: milloin, näet, hän
kirosi vihamiehiänsä, milloin itse nauroi kirouksillensa, arvellen
luonnolliseksi, että mahtavat sortavat heikompiansa, siinä vaan
vahinko, ett'ei hän kuulunut noiden mahtavien joukkoon; milloin taas
hän uskoi minulle lempi-asioitansa ja tunnusti niiden suurta vaikutusta
hänen kiusattuun mielikuvitukseensa.
Mutta viimeiseen kirjoitukseeni sanoi hän kuitenkin aikovansa sepittää
pitempää vastinetta. Odotin sitä toista viikkoa, jolla aikaa hän joka
päivä kirjoitteli minulle niitä näitä, parhaasta päästä riettauksia.
Silloin pyysin häntä muistamaan tuota vastinetta, jonka hän oli minulle
velkaa, sekä kehoitin häntä totisesti punnitsemaan niitä perusteita,
jotka olin hänelle esittänyt.
Hän vastasi jokseenkin kiivaasti, runsaasti ottaen itsellensä
omaisuuksia semmoisia kuin "filosofi", "vakaamielinen", "mies, jonka ei
ole tarvis kauan miettiä, eroittaaksensa yökynttilää lampusta." Sitten
hän taas rupesi juttelemaan kevytmielisistä seikkailuista.