Tyynellä mielin revin nyt nuo neljä kirjekappaletta aivan pieniksi
palasiksi, ja ojennettuani käteni ulos ikkunasta, katselin, kuinka
paperipalaset liitelivät ilmassa. Muutamat putosivat kirkon katolle,
toiset kiertelivät kauan ilmassa ja laskeusivat vihdoin maahan. Ne
menivät siihen määrään hajalleen, ett'ei tarvinnut peljätä, että kukaan
niitä keräilisi ja saisi tietoa salaisuudesta.
Sitten kirjoitin Julianolle, kaikin voimin koettaen olla tyvenenä sekä
semmoiselta näyttää.
Laskin leikkiä hänen pelostaan, että saatin omantuntoni arkuuden
semmoiseksi, ett'ei käynyt filosofiiaan yhdistäminen, pyytäen häntä
ainakin tämän suhteen lykkäämään tuomiotansa tuonnemmaksi. Kiitin hänen
totuudenharrastustansa ja vakuutin, että hän minussa tulisi löytämään
aivan samaa mieltä, jonka näytteeksi tahdoin ottaa puolustaakseni
Kristin-uskoa, "varmana", lisäsin, "että niinkuin minä aina mielelläni
kuuntelen teidän mielipiteitänne, samaten tekin olette puolestanne
hyväntahtoisesti minulle tekevä".
Tätä puolustusta päätin askelittain panna toimeen, ja tein nyt
alun, esittämällä Kristin-uskon pääsisällystä: -- Jumalan pelkoa,
-- epä-uskon heittämistä, -- ihmisten veljellisyyttä, -- hyvien
avujen hellittämätöntä harrastusta, -- nöyryyttä ilman alentumista --
arvollisuutta ilman ylpeyttä, -- esikuvaksemme Jumal'-ihmistä! Mitä
löytyy filosofillisempaa ja ylevämpää, kuin tämä oppi?
Koetin sitten näyttää, kuinka tämä viisauden valo tosin oli
selvemmin tahi hämärämmin kuultanut niillekin, jotka luonnonperäisen
järkensä silmillä ovat totuutta etsineet, mutta ei koskaan levinnyt
kaikkialle; ja kuinka jumalallinen Mestari, tultuansa maailmaan,
antoi hämmästyttävän todistuksen itsestänsä, vaikuttaessaan
inhimillisesti nähden mitä halvimmilla välikappaleilla, että valo
tuli yhteis-omaisuudeksi kaikille. Mitä maailman mainiot filosofit
eivät konsaan voineet aikaan saada, epäjumaluuden häviötä ja yleisen
veljellisyyden julistamista, sen saivat muutamat yksinkertaiset
lähetysmiehet aikaan. Siitä lähtien tuli orjien vapaaksi-antaminen
yhä yleisemmäksi, ja vihdoin syntyi yhteiskunta ilman orjia,
yhteiskunnallinen tila, jota muinaisajan filosofit katsoivat
mahdottomaksi.
Vihdoin lopuksi silmäys historiaan Jeesuksesta nykyaikaan asti
saatti selväksi, että hänen perustamansa uskonto on nähty soveltuvan
jok'ainoaan ihmiskunnan sivistys-asteesen. Väärä oli siis väittää,
että, sivistyksen yhä edistyessä, Evankeliumi ei enään sopinut sen
kanssa yhteen.
Kirjoitin mitä pienimmillä kirjaimilla ja tilaa säästäen, mutta en
sittenkään päässyt edemmäs paperin vähyyden vuoksi. Nyt luin uudestaan
kirjeeni alun, joka olikin minulle mieleen. Siinä ei ilmaantunut
vähintäkään närkästystä Julianon ivasanojen johdosta, päinvastoin
oli se täynnä ystävyyden lauseita, joita suvaitsevaisuuteen taipunut
sydämeni oli mieleeni johtanut.
Lähetin kirjeeni, ja huomis-aamuna odotin kärsimättömyydellä vastausta.
Tremerello tuli ja sanoi minulle:
-- Tuo herra ei ole voinut kirjoittaa, mutta pyytää teitä jatkamaan
pilapuhettanne.
-- Pilapuhettani? huudahdin. Niin hän ei ole voinut sanoa! Lienette
väärin kuullut.
Tremerello nykäisi olkapäitään.
-- Vai luuletteko varmaan hänen niin sanoneen?
-- Yhtä varmaan, kuin nyt luulen kuulevani kellon lyöntiä San Marcon
tornista. -- (Kello löi parahillaan.) Join kahvini enkä virkkanut
mitään.
-- Vaan sanokaa, lukiko tuo herra kirjeeni loppuun?
-- Luulenpa niin; sillä hän nauroi, nauroi kuin hullu, ja sitten hän
teki siitä pallukan, jota heitteli ilmaan, ja kun muistutin, että hän
luettuansa sen hävittäisi, niin hän sen paikalla hävittikin.
-- No hyvä.
Annoin kuppini Tremerellolle takaisin, sanoen ma'usta tuntevani, että
Bettina rouva oli kahvin keittänyt.
-- Oliko se huonoa?
-- Tuiki huonoa.
-- Kuitenkin olen itse sen keittänyt, ja väkeväksi, sen vakuutan;
pohjasakoa ei ensinkään.
-- Lienee vika minun suussani.