Katselin noita kahta kappaletta, ajatellen inhimillisten toiveitten
petollisuutta. -- Äsken niin palavasti halusin saada tuon kirjeen,
ja nyt repäisen sen suuttuneena palasiksi! Äsken olin niin iloisena
toivotusta ystävyydestä onnettomuuden-kumppalini kanssa, niin
vakuutettuna, että olisimme toinen toisemme tueksi, niin halukkaana
osoittamaan hänelle suosiotani; nytpä sanon häntä hävyttömäksi!
Asetin nuo kaksi kappaletta päällekkäin, ja uudistin äskeisen temppuni.
Aioin vieläkin sitä jatkaa, kun yksi neljännes putosi kädestäni maahan.
Kyyristyin alas sitä ottaakseni, ja sen lyhyen ajan kuluessa olin jo
ennättänyt muuttaa mieleni, niin että uudestaan halusin lukea tuota
ylpeätä kirjoitusta.
Istuin alas, sovitin nuo neljä kappaletta raamatun kannelle yhteen,
ja luin. Jätin ne siihen, nousin kävelemään, luin vieläkin kerran, ja
sillä välin mietiskelin näin:
-- Jos en vastaa, niin hän on luuleva minua niin kukistuneeksi, ett'en
uskalla ilmestyä mokoman Herkuleen silmien eteen. Vastatkaamme hänelle,
näyttäkäämme ett'emme ensinkään pelkää asettaa oppia opin rinnalle.
Todistakaamme hyvällä tavalla, ett'ei ole pelkuruutta siinä, jos ken
tarkasti punnitsee seikkoja ja on kahden vaiheella, kun on tehtävä
jotenkin vaarallinen päätös, ehkäpä muille vaarallisempi, kuin meille
itsellemme. Oppikoon hän, että todellinen urhomieli ei ole omantunnon
pilkkaamisessa, eikä myöskään todellinen arvo ylpeydessä. Selittäkäämme
hänelle Kristin-uskon järjellisyys, uskottomuuden järjettömyys.
-- Ja vihdoin, jos tuo Juliano näytäksen niin erimieliseltä minun
kanssani, jos hän ei säästä ivaansakaan ja näkyy vähän huolivan
ystävyydestäni, eiköhän siinä ainakin todistusta, ett'ei hän ole
mikään vakoilija? -- Vai olisikohan se juuri mitä kavalin juoni hänen
puolestaan? -- Ei toki; en voi sitä uskoa. Minä olen itse häijy
ihminen, kun sentähden, että tunnen itseni loukatuksi noista rohkeista
ivasanoista, tahdon luuletella itseäni, ett'ei niiden tekijä voi
olla muuta kuin perinpohjin turmeltunut ihminen. Halpa ajatus, jota
niin useasti olen muissa moittinut, pois omasta sydämestäni! Juliano
on, mitä on, eikä mitään muuta, hävytön mies, vaan ei vakoilija. --
Ja onko minulla tosiaankaan oikeus antaa _hävyttömyyden_ ilkeä nimi
sille, mitä hän itse luulee _suorapuheisuudeksi?_ -- Vai tuossako
sinun nöyryytesi, sinä ulkokullattu! Joku tuopi mielen-erhetyksestä
esiin vääriä mielipiteitä ja nauraa sinun uskollesi, ja heti olet
valmis häntä halveksimaan. -- Tiesi Jumala, eikö tuommoinen närkästys
minun, kristityn, povessa liene pahempi, kuin tämän uskottoman rohkea
suoruus! -- Kenties hän ei tarvitse muuta kuin yhden ainoan armon
säteen ja hänen luja totuuden rakkautensa jo muuttuisi uskoksi, joka
on minun uskoani vahvempi. -- Eikö liene parempi, että rukoilen hänen
puolestansa, kuin että vihastun häneen ja kehun omaa etevyyttäni?
Kukaties, sillä välin kun minä raivoissani revin hänen kirjeensä
palasiksi, hän ystävällisesti luki minun kirjettäni, luottaen siihen,
ett'en minä panisi pahaksi hänen suoria sanojansa? -- Kumpi on
väärässä, se, joka rakastaa ja sanoo: "En ole kristitty", vai se, joka
sanoo: "Olen kristitty", mutta ei rakasta? -- Vaikea on perin pohjin
tuntea toista, jonka kanssa on monta ajastaikaa yhdessä elänyt; ja minä
ottaisin tuomitakseni ihmistä yhden ainoan kirjeen nojalla! Käyhän
sitäkin olettaminen, että hän, huolimatta sanoistansa, ei ole aivan
tyytyväinen uskottomuuteensa, ja sentähden itse tahtoo minua ärsyttää
sitä vastustamaan. Oi jospa niin olisi! Suuri Jumala, jonka kädessä
halpakin välikappale voipi suuria matkaan saattaa, valitse, valitse
minut tähän työhön! Anna minulle niin vankat ja pyhät perusteet, että
ne saattavat tuon onnettoman uskomaan Sinuun; että ne saattavat hänet
ylistämään Sinua sekä käsittämään, että ulkopuolella Sinua ei löydy
mitään hyvettä, joka ei olisi ristiriidassa itsensä kanssa!