Vastaus tuli kahvin kanssa. Puristin Tremerellon kättä ja sanoin
ystävällisesti: -- Jumala sinua palkitkoon hyvästä työstäsi! --
Epäluuloni häntä ja tuota tuntematonta kohtaan olivat nyt haihtuneet,
joko sentähden, että ne minua ilettivät, taikkapa näyttivät
tarpeettomilta, sillä politiikista puhuessani olin aina käyttänyt
varovaisuutta. Juliano (niin kirjoittaja katsoi hyväksi nimittää
itseänsä) aloitti kirjeensä pitkillä kohteliaisuuden lauseilla ja sanoi
olevansa aivan huoleton tästä kirjevaihdosta. Sitten hän laski leikkiä
epäilyksistäni, ensin kohtuudella, mutta tuo leikki kävi vähitellen
pistäväksikin. Vihdoin, ylistettyänsä suoruutta, hän pyysi anteeksi,
ett'ei voinut salata sitä mielipahaa, jota oli tuntenut nähdessään
minussa "jotakin arkamaista epäileväisyyttä, jotakin tuota kristittyjen
omantunnon arastelemista, joka ei sopeu totiseen filosofiiaan".
"Olen teitä kuitenkin aina kunnioittava, lisäsi hän, joskin tässä
asiassa olemme eri mieltä; mutta suoramielisyyteni pakoittaa
minua tunnustamaan, ett'ei minulla uskontoa olekaan, ja että
semmoista kammoksun, nimitettäköön sitä miksi tahansa. Pelkästä
vaatimattomuudesta olen ottanut nimeksi Julianon, sillä tuo kunnon
keisari tosin oli kristittyjen vihamies, mutta minä todellisuudessa
olen häntä paljon edistyneempi. Kruunattu Juliano uskoi Jumalaan ja
puuhasi hänkin kaikellaista hurskautta; minun mielestäni ei löydy
mitään semmoista, vaan kaikki hyvyys on siinä, että rakastamme totuutta
ja sen etsijöitä, ja vihaamme sitä, mikä ei ole meille mieleen".
Tuohon tapaan jatkaen, antamatta mitään perusteita, ryntäsi hän
silmittömästi Kristin-uskoa vastaan, kehui pöyhkeällä pontevuudella
uskottoman ylevää hyvettä ja otti, puoleksi leikillä, puoleksi
todella, ylistääksensä keisari Julianon luopumusta sekä hänen muka
ihmis-ystävällistä yritystä hävittää maan päältä viimeisetkin
Evankeliumin jäljet.
Sitten, peljäten, että oli jo liioin loukannut mielipiteitäni, hän
kääntyi pyytämään minulta anteeksi ja samalla saarnaamaan yleistä
suorapuheisuuden puutetta vastaan. Vielä kerran hän vakuutti haluavansa
pysyä minun kanssani yhteydessä, ja sanoi jäähyväiset.
Jälkilisäys kuului: "En kadu muuta, kuin että ehk'en ole kylläksi
suora. Olkoon se siis sanottu, että luullakseni nuo kristilliset
puheenne lienevät teeskentelyä. Sitä minä hartaasti toivon. Siinä
tapauksessa paljastakaa kasvonne; olen antanut teille esimerkin".
En voi sanoin kertoa tunteitani, tuota kirjettä lukiessani. Alussa
sydämeni sykki ilosta; sitten tuntui kuin jäinen koura olisi sitä
kouristanut. Kaduin, että olin ruvennut semmoisen miehen kanssa
kirjevaihtoon, joka noin röyhkeästi pilkkasi sydämeni jaloimpia
tunteita.
Luettuani viimeisen sanan repäisin kirjeen kahtia, niin että kumpaankin
käteen jäi puoli.