Jokainen lukija, jolla on hiukan mielikuvitusta, käsittää helposti
sitä sähköntapaista vaikutusta, jonka tämmöinen kirje tekee vankiraukan
mieleen, etenkin jos tämä vanki on tuntehikas ja ihmisrakas. Ensimäinen
ajatukseni oli pitää ystävänä tuota tuntematonta, ottaa osaa hänen
kohtaloonsa ja olla kiitollinen hänen osoittamastansa suosiosta. --
Niin, huudahdin, sa jalo mies, otan tarjouksesi vastaan. Soisinpa vaan,
että minun kirjeeni tuottaisivat sinulle yhtä paljon lohdutusta, kuin
sinun kirjeesi minulle tulevat tuottamaan ja tämä ensimäinen jo on
tuottanut.
Lapsen riemulla luin ja luin toistamiseen tuon kirjeen, ja siunasin
sadoin kerroin sen tekijää; minusta tuntui, että jok'ainoa hänen
lauselmansa ilmaisi suoraa ja jaloa mielenlaatua.
Aurinko oli laskemassa, rukoushetkeni oli käsissä. Kuinka elävä oli
nyt jumaluuden tunto mielessäni! Kuinka kiitin Häntä, joka aina keksii
uusia neuvoja ylläpitääksensä henkeni ja sydämeni vireyttä, ja kuinka
Hänen kallisten lahjainsa muisto elpyi minussa, saadessani tämän uuden
lahjan!
Seisoin isossa ikkunassani, käsivarret rautaristikossa, kädet ristissä;
silmäni alla oli San Marcon kirkko, lyijykatolla mahdoton parvi
kyyhkysiä kuherteli, lenteli ja teki pesiänsä; ylläni kohosi avara
taivaan laki kaikessa loistossaan; minä näin yli koko täänpuolisen
Venezian, ja kaukainen ihmis-äänten sohina kosketti vienosti korviani.
Tässä onnettomassa, mutta ihmeellisessä paikassa minä puhuttelin Häntä,
jonka silmä yksinään minut näki, Hänen haltuunsa sulkien vanhempani ja
muut rakkaat henkilöt, kunkin vuorossaan; ja luulin kuulevani, kuinka
Hän vastasi: "Luota minun hyvyyteeni!" ja minä huudahdin: "Niin, sinun
hyvyyteesi tahdon luottaa!"
Liikutettuna ja vahvistettuna päätin rukoukseni, vähän huolien siitä,
kuinka ympärilläni surisevat hyttiset sillä välin urheasti purivat
minua.
Mutta kun sitten innostuksen perästä mielikuvitukseni alkoi raueta,
ja hyttisten ahdistaminen muuttui tuntuvammaksi, niin yht'äkkiä halpa
ajatus nousi mieleeni, jota minä, vaikka se inhoittikin minua, en
voinut pois torjua.
Tremerello oli esiintuonut ilkeän epäluulon Zanzea vastaan, että hän,
tuo kirkas sielu, joka ei mitään tietänyt eikä tahtonutkaan tietää
politiikista, muka olisi salaisuuksieni vakoilijana!
Häntä oli minun mahdotonta epäillä, vaan kysyin itseltäni: Onko minulla
sama vakuutus Tremerellonkin suhteen? Jos tämä kelvoton olisi kavalien
tiedustelemisten välikappaleena! Jos tuon kirjeen olisi kirjoittanut
ties' kuka, vietelläksensä minua uskomaan tuolle uudelle ystävälle
tärkeitä salaisuuksia! Kenties tuota vankia, joka muka minulle
kirjoitti, ei olekaan; -- taikkapa se saattaa olla kavaltaja, joka
pyytää muiden salaisuuksia ilmi-antamalla voittaa jotakin itsellensä;
tahi on hän kunnon mies, mutta Tremerello petollinen, joka tahtoo
saattaa meitä kumpaakin hukkaan, saadaksensa palkan lisäystä.
Voi, se on ruma, mutta hyvin luonnollinen asia, tuo vangin pelko, että
kaikkialta häntä väijyy viha ja kavaluus!
Mitä tehdä tuon tuntemattoman kirjeen johdosta? Pitikö antaa kirje
takaisin Tremerellolle ja sanoa: En tahdo panna rauhaani alttiiksi?
-- Mutta jos siinä ei ollutkaan petosta? Jos tuo tuntematon hyvinkin
ansaitsee ystävyyttäni, ansaitsee, että panisin jotakin alttiiksi
hänen yksinäisyytensä lieventämiseksi? Kurja sinä! Pari askelta olet
ehkä vaan kuolemasta, tuomio voi langeta minä päivänä hyvänsä, ja
sinä kieltäydyt vielä tekemästä jotakin hyvää työtä? Vastata, vastata
sinun tulee! -- Mutta jos kova onni tahtoisi, että tämä kirjevaihto
sattuu asianomaisten tietoon, niin, vaikk'ei kukaan voisi hyvällä
omallatunnolla lukea sitä meille rikokseksi, eiköhän kuitenkaan liene
varma, että Tremerello parka saisi kovan rangaistuksen? Eiköhän jo
viimeinmainittu epäilys riitä ehdottomasti kieltäytymään kaikenlaisesta
salaisesta kirjevaihdosta?