Katoavaista on kaikki täällä maan päällä! Zanze sairastui. Sairautensa
ensipäivinä kävi hän vielä minun luonani, valittaen päänkivistystä.
Hän itki, vaan ei likemmin selittänyt huolensa syytä, paitsi että
soperoitsi jotakin valitusta rakastajaansa vastaan.
-- Hän on ilkeä ihminen, mutta antakoon Jumala hänelle anteeksi!
Vaikka kuinka rukoilin häntä avaamaan sydäntänsä minulle, niinkuin
hänen oli ollut tapana, en voinut saada selkoa siitä, mikä häntä siihen
määrään huolestutti.
-- Tulen huomis-aamuna -- sanoi hän eräänä iltana. Mutta huomispäivänä
toi äiti minulle kahvini ja seuraavina päivinä alavartijat, sillä Zanze
oli nyt kovin sairastunut.
Alavartijat saattoivat tiedokseni epäiltäviä asioita tytön
rakkauden-seikoista, joita kuullessani hiukset päässäni milt'ei
nousseet pystyyn. Viettelyskö? -- Mutta ehkä se vaan oli häijyä
puhetta. Minä myönnän, että uskoin heidän sanojansa, ja että tämä
onnettomuus minua murhestutti. Kuitenkin toivon heidän valehdelleen.
Kuukauden sairastettuansa tyttö parka vietiin maalle, enkä sitten enää
saanut häntä nähdä.
En saata sanoa, kuinka katkera oli kaipaukseni ja kuinka hirveäksi
muuttui yksinäisyyteni. Ja sata kertaa katkerampi oli ajatus Zanzen
onnettomuudesta. Hänen hellä säälinsä oli minulle ollut niin suureksi
lohdutukseksi, ja nyt minun saalini piti olla hänelle tuiki hyödytön!
Mutta varmaan hän oli vakuutettu siitä, että minä häntä surkuttelin,
että olisin valmis mihin uhrauksiin tahansa hänen hyväksensä, enkä
herkeisi rukoilemasta hänen puolestaan.
Zanzen käynnit huoneessani, niin lyhyet kuin ne olivatkin olleet,
olivat kuitenkin mieluisalla tavalla keskeyttäneet tuon alituisen
miettimisen ja tutkimisen yksitoikkoisuutta. Ne olivat niin sanoakseni
tuoneet uusia kuteita aatteideni ja tunteideni loimeen, ja siten
lieventäneet onnettomuuttani ja elonvoimiani kartuttaneet.
Hänen mentyänsä vankila muuttui jälleen haudankaltaiseksi.
Niin painoi murhe minua, ett'ei moneen päivään tehnyt mieleni
kirjoittaakaan. Muuten oli murheeni tyyneempi, kuin nuo entiset
kovat mielenliikutukseni. Oliko se siten ymmärrettävä, että jo olin
enemmän perehtynyt onnettomuuteen, että olin filosofillisempi tahi
kristillisempi, vai oliko siihen syynä ainoastaan tuo tukehduttava
helle, joka lannisti surunakin voimat? Oi, suruni ei siitä lannistunut!
Muistan hyvin, kuinka kipeästi se kalvoi sydämeni pohjaa, -- kenties
sitä kipeämmin, koska en antanut sen puhjeta vaikeroimiseen.
Todellakin tuo pitkä koetus-aika oli ennättänyt karaista luontoni
kepeämmin kantamaan kärsimystäni, nöyristyen Jumalan tahdon alle. Niin
usein olin sanonut _valitusta halpamielisyydeksi_, että lopuksi olin
oppinut sitä pidättämään, kun se oli puhkeamaisillansa, häveten, että
se oli mennyt niinkään pitkälle.
Saavuttamani tottumus panna paperille kaikki, mitä ajattelin,
vahvisti mieleni, näytti monen asian turhamaisuuden ja johti enimmät
mietiskelyni seuraavaan päätökseen:
-- Jumala on olemassa: siis järkähtämätön oikeuskin; kaikki, mitä
tapahtuu, on siis määrätty parhaita tarkoituksia varten; kaikki ihmisen
kärsimykset tässä maailmassa ovat siis hänen omaksi hyväksensä.
Zanzenkin tuttavuus oli ollut minulle hyödyksi, se oli pehmittänyt
luonnettani. Hänen hyväksymisensä oli muutaman kuukauden aikana ollut
minulle vaikuttimena kohoomaan kovaa onneani ylemmäs ja olemaan
kärsivällinen. Ja muutaman kuukauden lujamielisyys totutti minua
mielenmalttiin.
Ainoastaan kaksi kertaa Zanze näki minun vihastuvan. Toinen oli, kun
suutuin huonosta kahvista; toinen tämä:
Joka toinen taikka kolmas viikko vartija toi minulle kirjeen
omaisiltani. Kukin kirje tietysti tuli minulle Toimikunnan käsien
läpi, säälimättä tahrattuna sensuurin mustilla viivoilla. Tapahtuipa
kerran niinkin, että nuo mustat viivat eivät rajoittuneet yksityisiin
lauseisin, vaan peittivät koko kirjeen, paitsi "_Rakas Silvio_" alussa,
ja lopussa "_Syleilemme sinua hartaasti kaikki_."
Siitä suutuin niin silmittömästi, että kirkasin kovasti ja kirosin, en
tiedä ketä. Tyttö parka surkutteli minua, mutta samalla huomautti, että
käytökseni tällä hetkellä soti päätöksiäni vastaan. Tunnustin hänen
olevan oikeassa, enkä sitten kironnut ketäkään.