XXXI LUKU.

Muiden onnettomuuksista en voi ottaa puhuakseni; mutta oman elämäni

vastenkäymisistä minun täytyy tunnustaa, että, kun niitä oikein

tarkastelen, niin ei yksikään niistä näytä olleen jotakin hyötyä

mukanaan tuomatta. Eipä tuo hirveä kuumuus eikä hyttisten laumatkaan

olleet merkitystänsä vailla. Ell'ei tuota alituista kiusaa olisi

ollut kärsittävänäni, olisiko minulla todellakin ollut tarpeellista

valppautta, pysyäkseni järkähtämätönnä uhkaavan rakkauden nuolia

vastaan, rakkauden, joka, Zanzen hilpeään ja hyväileväiseen luonteesen

katsoen, tuskin olisi pysynyt sopivissa rajoissaan? Jos semmoisessakin

tilassa ajoittain epäilin itseäni, kuinka olisin mieluisammassa ja

ilahuttavammassa tilassa kyennyt mielikuvitukseni vallattomuutta

hillitsemään?

Jos otamme lukuun Zanzen vanhempien ajattelemattomuuden, he kun niin

paljon luottivat minuun, tytön varomattomuuden, joka ei aavistanut

voivansa antaa minulle aihetta rikokselliseen hillittömyyteen, sekä

vihdoin oman puuttuvaisen mielenlujuuteni; niin ei ole ensinkään

epäiltävä, että helle ja hyttiset tekivät hyvän vaikutuksen.

Tämä ajatus lepytti jotenkin mieleni tuohon vitsaukseen. Silloin kysyin

itseltäni:

-- Tahtoisitko olla siitä vapaa ja hengittää raitista ilmaa hyvässä

huoneessa, sillä ehdolla, ett'et enää saa nähdä tuota herttaista

olentoa?

Pitääkö tunnustaa? En rohjennut vastata kysymykseen. On ihmeellistä,

kuinka näennäisesti mitättömätkin asiat, jotka koskevat rakasta

henkilöä, saattavat meitä ilahuttaa. Usein yksi sana Zanzen suusta,

lausuttu Venezian murteen sulosoinnulla, yksi hymy, yksi kyynel, hänen

ketteryytensä, kun hän liinallansa tahi viuhkaimellansa ajoi hyttisiä

minun ja itsensä luota, yksi semmoinen pikku seikka täytti mieleni

lapsellisella tyytymyksellä koko päiväksi. Erittäin minua ilahutti

nähdä, kuinka hän, puhuessansa minun kanssani, pääsi huolistansa ja

luotti neuvoihini, niin rakas oli hänelle myötätuntoisuuteni, ja kuinka

hänen sydämensä hehkui keskustellessamme hyveestä ja Jumalasta.

-- Kun olemme yhdessä puhuneet uskonnon asioista, sanoi hän, niin minä

rukoilen mielemmin ja hartaammin.

Ja usein hän, yht'äkkiä keskeyttäen jokapäiväisen pakinamme, otti

latinankielisen pipliani, aukaisi sen, suuteli siinä värssyä, miten

sattui, ja pyysi minua kääntämään ja selittämään sen sisällystä hänelle:

-- Minä tahtoisin, näet, että joka kerta, kun tulette tätä värssyä

lukemaan, te muistaisitte minun sitä suudelleen.

Totta on, että hänen suutelonsa eivät aina sattuneet sopivaan paikkaan,

etenkin jos hän avasi Korkean veisun. Silloin minun täytyi käyttää

hyväkseni sitä seikkaa, ett'ei tyttö osannut latinaa, ja mukailemalla

kääntää, samalla varoen, ett'en loukkaisi kirjan pyhyyttä enkä tytön

kainoutta, sillä kumpaakin pidin mitä suurimmassa arvossa. Toisinaan

jouduin pahaan pulaan, kun tyttö ei oikein ymmärtänyt valhekäännöstäni,

vaan pyysi minua kääntämään sananmukaisesti, sallimatta minun

joutuisasti siirtyä toiseen aineesen.

Vankeuteni · 第 36 / 104 题