Muiden onnettomuuksista en voi ottaa puhuakseni; mutta oman elämäni
vastenkäymisistä minun täytyy tunnustaa, että, kun niitä oikein
tarkastelen, niin ei yksikään niistä näytä olleen jotakin hyötyä
mukanaan tuomatta. Eipä tuo hirveä kuumuus eikä hyttisten laumatkaan
olleet merkitystänsä vailla. Ell'ei tuota alituista kiusaa olisi
ollut kärsittävänäni, olisiko minulla todellakin ollut tarpeellista
valppautta, pysyäkseni järkähtämätönnä uhkaavan rakkauden nuolia
vastaan, rakkauden, joka, Zanzen hilpeään ja hyväileväiseen luonteesen
katsoen, tuskin olisi pysynyt sopivissa rajoissaan? Jos semmoisessakin
tilassa ajoittain epäilin itseäni, kuinka olisin mieluisammassa ja
ilahuttavammassa tilassa kyennyt mielikuvitukseni vallattomuutta
hillitsemään?
Jos otamme lukuun Zanzen vanhempien ajattelemattomuuden, he kun niin
paljon luottivat minuun, tytön varomattomuuden, joka ei aavistanut
voivansa antaa minulle aihetta rikokselliseen hillittömyyteen, sekä
vihdoin oman puuttuvaisen mielenlujuuteni; niin ei ole ensinkään
epäiltävä, että helle ja hyttiset tekivät hyvän vaikutuksen.
Tämä ajatus lepytti jotenkin mieleni tuohon vitsaukseen. Silloin kysyin
itseltäni:
-- Tahtoisitko olla siitä vapaa ja hengittää raitista ilmaa hyvässä
huoneessa, sillä ehdolla, ett'et enää saa nähdä tuota herttaista
olentoa?
Pitääkö tunnustaa? En rohjennut vastata kysymykseen. On ihmeellistä,
kuinka näennäisesti mitättömätkin asiat, jotka koskevat rakasta
henkilöä, saattavat meitä ilahuttaa. Usein yksi sana Zanzen suusta,
lausuttu Venezian murteen sulosoinnulla, yksi hymy, yksi kyynel, hänen
ketteryytensä, kun hän liinallansa tahi viuhkaimellansa ajoi hyttisiä
minun ja itsensä luota, yksi semmoinen pikku seikka täytti mieleni
lapsellisella tyytymyksellä koko päiväksi. Erittäin minua ilahutti
nähdä, kuinka hän, puhuessansa minun kanssani, pääsi huolistansa ja
luotti neuvoihini, niin rakas oli hänelle myötätuntoisuuteni, ja kuinka
hänen sydämensä hehkui keskustellessamme hyveestä ja Jumalasta.
-- Kun olemme yhdessä puhuneet uskonnon asioista, sanoi hän, niin minä
rukoilen mielemmin ja hartaammin.
Ja usein hän, yht'äkkiä keskeyttäen jokapäiväisen pakinamme, otti
latinankielisen pipliani, aukaisi sen, suuteli siinä värssyä, miten
sattui, ja pyysi minua kääntämään ja selittämään sen sisällystä hänelle:
-- Minä tahtoisin, näet, että joka kerta, kun tulette tätä värssyä
lukemaan, te muistaisitte minun sitä suudelleen.
Totta on, että hänen suutelonsa eivät aina sattuneet sopivaan paikkaan,
etenkin jos hän avasi Korkean veisun. Silloin minun täytyi käyttää
hyväkseni sitä seikkaa, ett'ei tyttö osannut latinaa, ja mukailemalla
kääntää, samalla varoen, ett'en loukkaisi kirjan pyhyyttä enkä tytön
kainoutta, sillä kumpaakin pidin mitä suurimmassa arvossa. Toisinaan
jouduin pahaan pulaan, kun tyttö ei oikein ymmärtänyt valhekäännöstäni,
vaan pyysi minua kääntämään sananmukaisesti, sallimatta minun
joutuisasti siirtyä toiseen aineesen.