Nämät lehdet olisivat epäilemättä hauskempia lukea, jos Zanze olisi
minuun rakastunut, tai minä edes olisin hänen tähtensä haaveiluissa
käynyt. Ja kuitenkin se yksinkertaisen hyväntahtoisuuden side, joka
meidät yhdisti, oli minulle rakkautta armahampi. Kun joskus varoin
heikon sydämeni tässä kohden muuttuvan, niin kävin oikein pahoille
mielin.
Kerran pelkäsin vaaran olevan käsissä. Vasten tahtoani näytti hän
minusta (en tiedä minkä lumouksen kautta) sata vertaa kauniimmalta,
kuin ensikerran; minua hämmästytti alakuloisuuteni, joka minut välistä
voitti hänen poissa ollessaan, sekä iloni, kun hän taas tuli luokseni.
Sentähden koetin pari päivää olla tylynä, toivoen, että hän sillä
tapaa tottuisi pois tuosta liiallisesta tuttavuudesta. Mutta se keino
ei pitkälle auttanut; tyttö oli niin kärsivällinen ja myötätuntoinen!
Nojautuneena kyynäspäälleen akkunassa, hän katsoi äänetönnä minuun ja
virkkoi:
-- Teidän, hyvä herra, näkyy käyvän ikäväksi seurassani, ja
kuitenkin, jos saisin, seisoisin täällä koko päivän, koska näen
teidän juuri tarvitsevan jotakin huvitusta. Tuo paha mieli on seuraus
yksinäisyydestänne. Mutta koettakaa hiukan pakinoida, niin se pian
haihtuu. Ja jos teidän ei tee mielenne pakinoida, niin minä sen teen.
-- Lemmitystäsi, eikö totta?
-- Eipä vaan; ei aina hänestä. Osaanpa toki muustakin puhua.
Ja todellakin hän nyt alkoi kertoella pienistä kotiseikoista, äitinsä
tylyydestä, isänsä sävyisyydestä, veljiensä veitikkajuonista, ja hänen
yksinkertainen kertomuksensa oli täynnä sievyyttä. Mutta itsensä
tietämättäkään hän palasi aina vähitellen lempi-aineesen, onnettomaan
rakkauteensa.
Minäpä pysyin tylynä, toivoen, että hän siitä suuttuisi. Hän taas,
oliko se epähuomiota vaiko teeskentelyä, ei ollut siitä millänsäkään,
ja minun täytyi vihdoin leppyä, hymyillä ja kiittää häntä hänen
kärsivällisyydestään.
Luovuin tuosta turhasta ajatuksesta suututtaa häntä, ja vähitellen
pelkoni asettui. Todella en ollutkaan lemmen vallassa. Kauan aikaa
mietin epäilyksiäni, pannen paperillekin, mitä asiasta ajattelin; siitä
oli minulla; paljon hyötyä.
Ihminen tuontuostakin luopi tyhjästä itselleen pelonaineita;
päästäkseen niistä on tarpeen, niitä tarkemmin ja likemmältä tarkastaa.
Mitä moitittavaa oli siinä, että iloitsin hänen hellästä
myötätuntoisuudestansa ja osoitin hänelle myötätuntoisuutta takaisin,
koska nämä meidän keskinäiset tunteemme olivat puhtaat kuin viattoman
lapsukaisen, ja koska nuo kädenpuristukset ja hellät silmän-iskut,
joskin ne minua häiritsivät, kuitenkin herättivät minussa hyväntekevää
kunnioitustakin.
Eräänä iltana lievittäessään huolestunutta sydäntänsä minulle,
tyttöparka kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja kostutti kasvojani
kuumilla kyyneleillään. Tässä syleilyssä ei ollut vähintäkään halpaa
ajatusta. Ei voi tytär kunniallisemmin syleillä isäänsä.
Minun puoleltani vaan oli se haitaksi, sillä tuo syleily koski syvästi
mielikuvitukseeni ja esti minua usein muuta ajattelemasta.
Toisen kerran, kun hänen lapsellinen luottamuksensa ilmestyi samalla
tapaa, minä vetäysin heti pois hänen syleilystään, ja virkoin sopertaen:
-- Minä pyydän, Zanze, älä mua koskaan noin syleile; ei se käy laatuun.
Hän loi silmänsä minuun, sitten alas maahan ja punastui; varmaan
hän silloin ensikerran tuli havainneeksi minussa jotakin heikkouden
mahdollisuutta hänen suhteensa.
Siitä pitäen hän ei suinkaan herjennyt minua suosiolla ja
luottamuksella kohtelemasta, mutta hänen käytöksensä oli entistä,
varovaisempi, joka olikin minulle mieleen, ja josta olin hänelle
kiitollinen.