Siitä päivästä alkaen tulin, en tiedä mistä syystä, tyttösen uskotuksi,
ja hän rupesi taas kauemmin tarinoimaan kanssani.
Sanoipa kerran: -- Te herra olette niin hyvä, että katson teihin aivan
kuin lapsi isäänsä.
-- Tuollahan et juuri minua mielittele, vastasin minä, takaisin
työntäen hänen kätensä; tuskin olen kaksineljättä täyttänyt, ja sinä
katsot minuun kuin isääsi.
-- Ei, hyvä herra, tahdon sanoa: kuin veljeeni.
Ja hän otti väkisen käteni ja likisti sitä innolla. Kaikki tämä
tapahtui mitä viattomammalla tavalla.
Arvelin itsekseni: -- Hyvä ett'ei hän ole kaunotar; muuten tuo vilpitön
ystävällisyys voisi hurmata minut.
Arvelin joskus näinkin: -- Onnekseni hän on vielä lapsi, eikä tarvitse
peljätä, että sen ikäisiin tyttöihin rakastuisi.
Toisin kerroin taas en ollut niin levollinen, koska minusta näytti kuin
olisin erehtynyt hänen muotonsa suhteen, ja minun täytyi tunnustaa,
että sekä kasvot että vartalo eivät olleet säännöllisyyttä vailla.
-- Ell'ei hän olisi niin kalpea, arvelin, eikä olisi noita paria
pisamaa hänen kasvoissaan, voisipa häntä sanoa sieväksikin.
Totta on, että vilkkaan ja ystävällisen nuoren tytön käytöksessä,
silmissä ja puheessa aina huomaa jotakin viehättävää. Minä en ollut
mitään muuta tehnyt voittaakseni hänen suosiotansa, ja kuitenkin
olin hänelle rakas _kuin isä tai veli_, kumpaa vaan mieleni teki.
Minkätähden? Sentähden, että hän oli lukenut kirjoittamani Francesca
da Rimini'n ja Eufemio'n, ja kyyneliä vuodattanut niitä lukiessaan;
ja sitten vielä sentähden, että olin vankina, _vaikka_, niin olivat
sanansa, _en ollut varastanut, enkä murhatyötä tehnyt!_
Sanalla sanoen, minä, joka olin näkemättänikään Magdaleenaa mieltynyt
häneen, kuinka taisin olla kylmäkiskoinen nuoren venezialaisen
naisvartijani sisarellisille ystävyyden-osoituksille ja hänen mainiolle
kahvilleen? Tosiaan en puhuisi totta, jos katsoisin oman viisauteni
ansioksi, ett'en häneen rakastunut. _Syy_ oli ainoastaan se, että hän
oli rakastajaansa äärettömästi ihastunut. Voi minua, jos ei niin olisi
ollut!
Mutta joskin se tunne, jonka hän minussa herätti, ei ollut
rakkautta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että se oli jotain
sinnepäin. Minä toivoin, että hän tulisi onnelliseksi, että hän
saisi aviomiehekseen sen, joka oli hänen mieleensä; en tuntenut
vähintäkään kateutta, en ensinkään toivonut, että hän valitsisi minut
rakkautensa esineeksi. Mutta kun kuulin ovea avattavan, sydämeni sykki,
ajatellessani että se oli Zanze; jos se ei ollut hän, niin tulin
pahoille mielin; jos oli, niin sydämeni sykki nopeammin ilosta.
Hänen vanhempansa, jotka luottivat minuun ja tiesivät hänen jo olevan
silmittömästi rakastuneen toiseen, eivät ensinkään epäilleet lähettää
melkein joka aamu ja ilta tytärtänsä, minulle kahviani tuomaan.
Hän oli todellakin viehättävän yksinkertainen ja herttainen. Hän sanoi:
-- Minä olen rakastunut toiseen, ja kuitenkin viihdyn niin hyvin teidän
luonanne! Milloin en näe armastani, niin on minun ikävä, paitsi täällä.
-- Etkös arvaa minkätähden?
-- En.
-- Sen sulle sanon; sentähden, että täällä saat puhua lemmitystäsi.
-- Saattaa olla, mutta minusta se tuntuu tulevan siitäkin syystä, että
teitä niin suuresti kunnioitan.
Tyttöparalla oli se siunattu vika, että hän yhäti tarttui käteeni
ja likisti sitä, huomaamatta, että tuo minua yht'aikaa miellytti ja
hämmensi.
Taivaalle olkoon kiitos, että vähimmättäkin omantunnon vaivatta voin
muistella tuota hyvää olentoa!