Tuo paperivihko sai sekin osansa päiväni hetkistä, joskus kokonaisen
päivä- tahi yökauden. Tämä työ oli kirjallista laatua. Näin syntyi
murhenäytelmät _Ester d'Engaddi_ ja _Iginia d'Asti_, runot _Tancreda,
Rosilde, Eligi e Valafrido, Adello_, sekä muutamia suunnitelmia
murhenäytelmiin ja runoihin, muun muassa runoihin _Lombardian liitosta_
ja _Cristoforo Colombo'sta_.
Koska uuden paperin hankkiminen, kun entinen oli loppunut, ei aina
ollut helppo asia, niin tein ensimäisen kyhäykseni joka teokseen
pöydälle tahi käärepaperille, jolla tuotiin minulle kuivia viikunoita
ja muita hedelmiä. Ajoittain myös annoin päivälliseni alavartijalle,
luulettaen häntä, ett'ei minulla ollut nälkä, ja sitä vastaan otti
hän tuodakseen minulle muutaman paperiarkin. Tämä tapahtui ainoastaan
silloin, kun pöytä oli täyteen kirjoitettu, enkä vielä tahtonut
kirjoittamiani pois raapia. Silloin sain kyllä nälkää nähdä, sillä
vaikka päävartijalla oli rahojani tallella, en pyytänyt kuitenkaan sinä
päivänä syödä, jott'ei hän varoisi minun antaneen ruokani toiselle,
ja myöskin jott'ei alavartija huomaisi pikku petostani. Illaksi join
väkevää kahvia, jota vartavasten pyysin _Zanze mamselia_, vartijan
tytärtä, keittämään; ja milloin tämä äitinsä näkemättä sen keitti,
hän teki sen erinomaisen väkeväksi, niin että se virkisti syömätöntä
ruumistani ja piti mieleni vireänä koko yökauden.
Semmoisessa puolihuumeisessa tilassa tunsin järkeni voimat kahden
verran karttuneiksi ja runoilin, mietiskelin ja rukoilin ihmeellisellä
mielihyvällä aamuvaloon saakka. Silloin tuli äkkiä väsymys päälleni,
heittäysin vuoteelle ja hyttisistä huolimatta, jotka, vaikka kuin
peittäysin, pääsivät vertani imeksimään, nukuin makeaan uneen pariksi
tunniksi.
Senkaltaiset yökaudet tuntuivat minusta niin suloisilta, ett'en
voinut olla niitä useamminkin itselleni hankkimatta. Sentähden annoin
ajoittain, ilman paperin puutettakin, pois ruokani sitä maistamatta,
saadakseni yöksi taas nauttia tuon tenhojuoman ihmeellistä vaikutusta.
Hyvä kun toiveeni kävi toteen! Mutta välistä sattui, ett'ei kahvi
ollutkaan hyvän Zanzen keittämää, vaan oli mehutonta vesilientä.
Semmoiset tepposet saattoivat minut pahalle tuulelle. Toivotun
virkistyksen sijaan tunsin hermottomuutta ja nälkää, aloin haukotella,
ja jos meninkin vuoteelle, ei tullut unta silmiini.
Valitin tuota Zanzelle, ja hän minua surkutteli. Mutta eräänä päivänä
kun häntä kovasti toruin, ikäänkuin hän olisi minua pettänyt, niin
tyttöparka purskahti itkuun sanoen: -- Hyvä herra, minä en ole koskaan
pettänyt ketäkään, ja kuitenkin kaikki pitävät minua petturina.
-- Kaikki? Minä siis en ole ainoa, joka suutun tuohon vesiliemeen.
-- Sitä en tarkoita, herra. Oi, jos vaan tietäisitte... Jospa voisin
avata kurjan sydämeni teille!...
-- Mutta älä toki noin itke! Voi hyvänen, mikä sinua vaivaa? Suo
anteeksi, jos olen sinua suotta torunut. Minä uskon vallan hyvin,
ett'ei ole sinun vikasi, että kahvini on ollut niin huonoa.
-- Tuosta, hyvä herra, en itke. Siinä pieni kolahdus itserakkaudelleni,
mutta siitä huolimatta hymyilin.
-- Sinä itket siis, kun torun, mutta aivan toisesta syystä?
-- Aivan niin.
-- Kuka sinua petturiksi sanoo?
-- Rakastajani.
Ja hänen kasvonsa punastuivat. Lapsellisella luottamuksella hän
kertoi minulle viattoman sydämensä surullisen idyllin, joka kaikessa
yksinkertaisuudessaan ei voinut olla sydäntäni liikuttamatta.