Onko ihmisen niin vaikea totisesti nöyristyä ja itsensä synnintekiäksi
tunnustaa? Eikö ole totta, että useimmiten menetämme turhiin
nuoruutemme kallista aikaa, ja vaikka pitäisi kaikin voimin pyrkiä
eteenpäin hyvyyden tiellä, me sen sijaan tuhlaamme suuren osan siitä
itsemme halventamiseen? Löytyy varmaan tuosta poikkeuksiakin; mutta
niiden joukossa minä en saata sanoa olevani. Enkä myöskään voi
miksikään ansioksi lukea sitä, että olen itseeni tyytymätön. Kun
näemme kynttilästä nousevan enemmän savua, kuin tulen liekkiä, niin ei
tarvitse suurta tarkkaavaisuutta myöntääksemme, että se ei pala niin,
kuin sen pitäisi.
Niin, halventamatta itseäni ja ulkokullattujen tapaan mutkittelematta,
vaan koko mielen tyyneydellä tilaani tarkastaen, havaitsin selvään
ansainneeni Jumalan kuritusta. Omantunnon ääni lausui: moisen
kurituksen sinä olet, ell'et toisesta niin toisesta syystä, ansainnut;
jospa se auttaisi kääntämään sinua Hänen puoleensa, jonka esikuvaa
ihmisen tulee voimiansa myöten seurata!
Ja tietäen itseni tuhansin tavoin vikapääksi Jumalan edessä, oliko
minulla oikeutta nurista, jos muutamat ihmiset mielestäni olivat
halpoja ja muutamat toiset vääriä, jos maallinen onneni oli ryöstetty,
ja minun täytyi riutua vankeudessani ja kärsiä äkillinen surma?
Velvollisuuteni oli kiittää Jumalan oikeutta ja tukehduttaa kaikki,
mitä mielessäni vielä liikkui Hänen mieltänsä vastaan.
Paremmin pysyäkseni kiinni tuossa aikomuksessa, päätin tästä lähtien
kirjoittamalla ahkeraan kehittää ja selvittää aatteitani. Vahinko
vaan, että Toimikunta, joka suvaitsi antaa minulle kirjoitusneuvoja
ja paperia, edeltäpäin tarkkaan luki paperimäärän ja vaati täsmälleen
tiliä jok'ainoasta lehdestä. Tätä paperin puutetta poistaakseni, keksin
sen viattoman keinon, että lasipalasella silitin pöytäni karkeata
pintaa, johon sitten kirjoitin joka päivä pitkiä mietteitä ihmisten ja
erittäin omista velvollisuuksistani.
En sano liikoja, jos väitän, että tällä tavoin kuluneet tunnit
tuntuivat hyvinkin hupaisilta, vaikka helle painoi sanomattomasti,
ja hyttisten puremat häiritsivät rauhaani. Viimeksimainitun kiusan
vähentämiseksi olin pakoitettu, helteestä huolimatta, peittämään pääni
ja jalkani sekä hansikkakäsin kirjoittamaan, vieläpä tarkoin käärimään
käsiranteet, jott'eivät nuo viholliset pääsisi hihojen sisään.
Mietelmäni olivat parhaasta päästä elämäkerrallista laatua. Muistelin
mitä hyvää ja pahaa oli lapsuudesta saakka sielussani kehittynyt,
punnitsin sitä, selvittelin epäilyksiäni ja järjestelin niin hyvin kuin
mahdollista mielipiteitäni kaikista asioista.
Kun koko siihen kelpaava pöydän pinta oli täyteen kirjoitettu, niin
lu'in ja lu'in uudestaan, mitä olin kirjoittanut, ja mietiskelin sitä
vielä, kunnes vihdoin (usein mielipahakseni) päätin raapia pois kaikki,
saadakseni sijaa uusille mietelmille.
Jatkoin sitten elämäkertaani, yhä poiketen milloin mihinkin
filosofiiaa, siveys-oppia, politiikkia tahi uskontoa koskevaan
kysymykseen; ja kun pöytä oli täynnä, pyyhin kaikki pois uudestaan.
Jott'ei mikään minua estäisi suoraan lausumasta kaikkia muistojani
ja mielipiteitäni, ja jott'ei tarvitsisi peljätä jotakin sopimatonta
tarkastusta, käytin minä jonkinmoista salakirjoitusta, kirjaimia
siirtämällä ja sanoja lyhentämällä, johon olin hyvin tottunut.
Kuitenkaan ei tultu minua tarkastamaan, eikä kukaan tietänyt,
kuinka hyvin käytin tätä surullista aikaa. Kun kuulin vartijan tahi
jonkun muun avaavan ovea, niin kiireimmiten peitin kirjoitukseni
pöytäliinalla, ja panin siihen päälle kirjoitusneuvot ja tuon
lakimääräisen paperivihon.