Kun tämä mielentaistelu vihdoin taukosi, ja minä luulin taas olevani
vakavalla pohjalla, niin että kaikissa harrastuksissani annoin
Jumalalle kunnian, niin tunsin jonkun aikaa mitä suloisinta rauhaa. Nuo
oikeuden tutkinnot, joita minun kanssani pidettiin joka toinen tahi
kolmas päivä, niin tuskallisia kuin ne olivatkin, eivät pysyväisesti
häirinneet mieltäni. Koetin vaan olla varoillani, jott'en rikkoisi
kunnian ja ystävyyden velvollisuuksia, jättäen kaiken muun Jumalan
haltuun.
Sillä välin yksinäisyyteni kävi yhä täydellisemmäksi. Nuo vartijan
kaksi poikaa, joista minulla joskus ennen oli ollut seuranhuvitusta,
pantiin kouluun, ja nyt kun saivat hyvin vähän olla kotona, he eivät
enää käyneet minun luonani. Äiti ja tytär, jotka, niin kauan kuin
pojat olivat muassa, usein olivat jääneet hetkeksi juttelemaan minun
kanssani, nekään eivät siitä lähtein muuta kuin pistäyneet sisään
kahvia tuodaksensa. Äitiä en tosin paljoa kaivannut, tyly kuin oli
käytökseltään. Mutta tyttärellä, vaikka olikin rumanpuolinen, oli
jotakin silmissä ja puheessa, joka minua miellytti. Kun hän toi minulle
kahvia ja sanoi: "tämän olen minä keittänyt", niin kahvi aina tuntui
oivalliselta. Mutta kun sanoi: "tämän äiti keitti", niin se oli kuin
lämmintä vettä.
Koska minä harvoin sain nähdä ihmisiä, niin käänsin huomiotani
muutamiin muurahaisiin, jotka tulivat ikkunalleni, ja syötin niitä
runsaasti. Nepä menivät ja toivat lukemattomia tovereita pitoihin, niin
että ne melkein peittivät ikkunan. Samoin katselin erästä hämähäkkiä,
joka kutoi verkkoansa seinään. Syötin sitä kärpäsillä ja hyttisillä,
josta se niin kesyi, että laskeutui vuoteelleni ottamaan saalista
sormeltani.
Jospa nämä olisivat olleet ainoat hyönteiset, jotka kävivät minua
tervehtimässä! Oli vielä kevät-aika, ja kuitenkin eneni jo hyttisten
luku hirveässä määrässä. Talvi oli ollut erittäin lauhkea, ja, vähän
aikaa tuultua Maaliskuussa, lämpimät ajat seurasivat. Pian kammioni
muuttui uuninkuumaksi, se kun oli suoraan etelään päin, lyijykaton
alla ja aivan San Marco-kirkon lyijypeitteisen katon vieressä, josta
auringon säteet hirveällä voimalla kimmahtivat takaisin: olin vähällä
tukehtua. Semmoisesta kuumuudesta ei ollut minulla ennen ollut
aavistustakaan. Tuli nyt lisäksi hyttiset, jotka, vaikka kuinka heitä
hosuin ja tapoin, minut tuiki peittivät. Sänky, pöytä, tuoli, lattia,
seinät, kaikki oli niitä täynnä, ja ikkunan kautta pyrki kuhisten
edestakaisin lukemattomia laumoja. Niiden puremat ovat kipeät, ja kun
näitä saapi aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja yhäti täytyy miettiä
keinoja vihollisten luvun vähentämiseksi, niin kärsii paljon sekä
ruumiillisesti että hengellisesti.
Kun kärsin tätä kauheata vitsausta enkä kuitenkaan saanut muuttaa
toiseen huoneesen, tulin itsemurhaa ajatelleeksi, ja menin
tuontuostakin milt'ei mielipuoleksi. Mutta, taivaalle kiitos, ne
houreet haihtuivat pian, ja uskossani sain tuetta, jopa tunsin
jonkinmoista miellykkiäkin kärsimyksessä.
Arvelin näin: -- Kuta katkerammaksi elämäni muodostuu, sitä vähemmän
peloittaa minua, niin nuori kuin olenkin, tuo uhkaava kuolemantuomio.
Ell'ei näitä kärsimyksiä edeltäpäin olisi, niin kuolisin ehkä pelkurin
tavoin. Paitsi sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni onnellisuutta? Missä
on ansioni?
Ja kun oikein otin tarkastellakseni mennyttä elämääni, enpä löytänyt
kuin harvoja välttävän hyviä kohtia; muuten vaan typeriä himoja,
epäjumaluutta, pöyhkeilevää ja ulkokullattua kuntoa. -- Mitäpä muuta
siis, niin päätin, kuin kärsi, kelvoton! Jos ne sun tappavat, ihmiset
tahi hyönteiset, vaikkapa vihasta ja vääryydellä, niin älä nurise, vaan
muista, että ne ovat taivaallisen oikeuden välikappaleita!