Pojan mentyä minä tunsin povessani mielihyvää siitä, että minulla taas
oli raamattu kädessä, ja että olin tunnustanut tulleeni häijyksi,
kun en sitä lukenut. Tuntui niinkuin olisin antanut hyvitystä väärin
loukatulle ystävälle ja hänen kanssaan jälleen sopinut.
-- Ja sinut, Jumalani, olin minä jättänyt kääntyäkseni turmion tielle?
huudahdin. Taisinko todellakin uskoa, että irvistelijäin ruma nauru
soveltuisi minun toivottomaan tilaani?
Sanomattomalla liikutuksella lausuin nämä sanat, panin raamatun
tuolille, lankesin polvilleni sitä lukemaan, ja vaikka muutoin ani
harvoin saan kyyneliä silmiini, purskahdin nyt itkuun.
Tämä itku tuntui minusta tuhannen kerran suloisemmalta, kuin tuo
äskeinen häijy nauru. Jumala oli jälleen omassatunnossani, ja minä
Häntä rakastin! Kaduin katkerasti, ett'olin voinut niin turmeltua, ja
lupasin, ett'en milloinkaan vast'edes Hänestä luopuisi.
Ihme, kuinka vilpitön kääntymys uskonnon turviin lohduttaa ja ylentää
ihmishenkeä!
Luin ja itkin toista tuntia; sitten nousin ylös, varmaan luottaen
siihen, että Jumala oli luonani ja oli minulle antanut mielettömyyteni
anteeksi. Uudestaan kova kohtaloni, tutkinnon tuska ja tuo uhkaava
hirsipuu näyttivät vähäpätöisiltä. Iloni oli kokea kärsimystä, koska
siinä saisin tilaisuutta täyttää velvollisuuteni ja tottelevaisesti
taipua Herran tahtoon.
Raamattua, kiitos Jumalan, taisin jälleen lukea! En sitä enään
arvostellut Voltaire'n halpaan tapaan, pilkaten lauseita, joita ei
katso naurettavaksi tahi vääräksi muu kuin se, joka tietämättömyydestä
tahi pahasta tahdosta ei huoli niiden todelliseen merkitykseen
tunkeutua, vaan pintapuolisesti viipyy muutamissa kirjoitustavan
vaillinaisuuksissa. Tämän kirjan etevyys Koran'in ja Indian uskonopin
rinnalla on vastustamaton, ja mieletöntä on ajatella, että semmoinen
kunnioitettavani kirjoitusten kokoelma olis luotettavaa alkuperää
vailla. Tajusin selvään, että se on pyhyyden ja siis totuudenkin kirja.
Löytyy tosin niitä, jotka ovat pyhää Raamattua väärin käyttäneet,
hakien siitä tu'etta omille himoillensa. Vaan mitäpä ihminen ei voi
väärin käyttää; onko itsessään hyvä asia sentähden hyljättävä?
Jeesus Kristus lausui: Koko laki ja profeetat supistuvat yhteen
pääkappaleesen: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi. Ja siinäkö ei
olisi ikuisiksi ajoiksi kelpaava totuus, siinäkös ei pyhän hengen
ijankaikkisesti elävä sana?
Näin mietiskelin, ja uudistin jo ennen tekemäni päätöksen sovittaa
uskontoon kaikki ajatukseni ja harrastukseni, ihmisrakkauteni,
isänmaanrakkauteni, sanalla sanoen kaikki sieluni tunteet.
Nuo harvat kyyniläisyyden houreissa kuluneet päivät olivat kuitenkin
jo ennättäneet minua saastuttaa, ja kauan taistelin mielessäni niiden
vaikutuksia vastaan. Milloin vaan ihminen jollakin tavoin antautuu
tuohon järkeä häväisevään kiusaukseen, joka saattaa häntä tarkastamaan
Jumalan töitä irvistelyn saastaisella suurennuslasilla sekä luopumaan
rukousten siunaavaisesta harjoituksesta, silloin se turmelus, joka
siitä syntyy hänen järjessänsä, vaikuttaa, että hän yhä vähemmällä
taaskin lankee samaan turmioon. Viikkokausien kuluessa tuo kiusaus teki
melkein joka päivä rynnäkköjänsä, ja minun täytyi ponnistaa kaikki
henkeni voimat päästäkseni niistä vapaaksi.