Oi, raskaaksi käy kriminaalitutkinto valtiorikoksesta syytetylle!
Peljäten muita vahingoittaa, täytyy kamppailla tuhatta syytöstä
ja epäluuloa vastaan. Ja ell'ei tutkinto pian pääty, niin kaikki
helposti takertuu yhä onnettomammaksi, sillä saattaahan tapahtua, että
muita otetaan kiinni, ja uusia varomattomuuksia tulee ilmi, joita
tuntemattomat, vaan samaan lahkokuntaan kuuluvat henkilöt ovat tehneet.
Olen päättänyt olla politiikista puhumatta, ja sentähden jääkööt
kaikki tuon tutkinnon seikat sillensä. Sen vaan sanon, että usein,
seisottuani pitkiä tuntikausia tuomarien edessä, palasin huoneeseni
niin katkeroittuneena, niin vihan vimmassa, että olisin tehnyt lopun
itsestäni, ell'ei uskonnon ääni ja vanhempieni muisto olisi mua
pidättänyt.
Poissa oli nyt se tyynimielisyys, jonka luulin Milanossa saavuttaneeni.
Useampia päiviä en voinut sitä jälleen saavuttaa; ne olivat kadotuksen,
paholaisen päiviä. Silloin herkesin rukoilemasta, epäilin Jumalan
oikeutta, kiroilin ihmisiä ja koko maailmaa, sekä suosittelin
mielessäni jos joitakin viisastelemisia hyvien avujen turhuudesta.
Onneton ja vimmaan joutunut ihminen on ihmeen kekseliäs herjaamaan
lähimmäisiänsä ja itse Luojaakin. Viha on epäsiveellisempi,
rikoksellisempi kuin luullaan. Aamusta iltaan tosin ei jaksa raivoa
viikkokausien aikaa, ja pahimmankin vimman valtaan vaipunut henki
tarvitsee lepohetkiänsä. Mutta näillä loma-ajoillakin tuntee entisen
epäsiveellisyyden maininkia. Luulee olevansa rauhoitettu, vaan se on
petollinen, jumalaton rauha, lemmettömyyttä ja ivaa täynnä.
Semmoisessa mielentilassa minä saatoin tuntikausia laulaa, laskea
leikkiä kaikkien kanssa, jotka tulivat minua katsomaan, ja koetin
yleensä asioita punnita ja arvostella tuolla kyyniläisellä
markkina-viisaudella. Kauan ei tämä kurja mielentila kuitenkaan
kestänyt, kuusi tai seitsemän päivää.
Raamattuni oli tomun peitteessä. Yksi vartijan pojista sanoi minua
hyväillessänsä: -- Siitä kun herkesitte tuota kirja-raiskaa lukemasta,
niin surumielisyytenne näyttää vähentyneen.
-- Näyttääkö niin? -- vastasin.
Otin kirjan, pyyhkäsin tomun pois, ja avattuani sen umpimähkään,
seuraavat sanat sattuivat silmiini: _Ja sanoi opetuslapsillensa: se
on mahdoton ettei pahennukset tule; mutta voi häntä, jonka kautta ne
tulevat; se olis hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin
hänen kaulaansa, ja heitettäisiin mereen, kuin että hän jonkun näistä
pienistä pahentais_.
Nämä sanat koskivat kipeästi sydäntäni, ja minä häpesin, että lapsi
siitä tomusta, jonka näki peittävän pipliaani, arvasi minun herjenneen
sitä lukemasta, sekä siitä sai sen luulon, että olin iloiseksi
muuttunut Jumalaa unhottamalla.
-- Sinä veitikka! (niin puhuttelin häntä lempeästi nuhdellen ja
mielessäni surren, että olin häntä pahentanut). Se kirja ei ole mikään
raiska, ja juuri sentähden että muutamia päiviä olin sitä lukematta,
mielenlaatuni on huonontunut. Jos äitisi sallii sinun olla jonkun
hetken minun luonani, niin koenpa torjua luotani tuota pahaa mieltä;
jospa tietäisit, poikaseni, kuinka se pahe minut voittaa yksinäni
ollessani, ja juuri silloin kun kuulet minun laulavan kuin mieletön!