Äänettömänä seurasin nyt vartijata. Useampien käytävien ja salien
läpitse tultuamme, me saavuimme ahtaille portaille, jotka veivät
meidät _Lyijykamareihin_, noihin kuuluisiin valtiovankiloihin Venezian
tasavallan ajoilta.
Täällä vartija pani minun nimeni kirjaansa ja sulki minut kammiooni.
N.s. _Lyijykamarit_ ovat entisen Dogenpalatsin yläkerros, kokonaan
lyijykatolla peitetty.
Minun kammiollani oli isonlainen ja suunnattomalla rautaristikolla
varustettu ikkuna, josta oli nähtävänä San Marco kirkon lyijypeitteinen
katto. Kirkon toisella puolen näkyi kaukaa torin ääri, ja joka
taholta lukematon joukko kupoleja ja kellotapulia. San Marcon oma
jättiläistapuli oli vaan kirkon pituuden päässä minusta, niin että
kuulin niiden ääniä, jotka sen huipussa puhuivat vähä kovemmin. Kirkon
vasemmalta puolelta näkyi myöskin osa palatsin suurta pihaa ja yksi
porteista. Sillä kohdalla on yhteinen kaivo, ja lakkaamatta käytiin
sieltä vettä ottamassa. Mutta minun korkeasta paikastani näyttivät
ihmiset tuolla alhaalla pikku lapsilta, enkä voinut heidän sanojansa
eroittaa, ell'eivät huutaneet. Yksinäisyyteni oli täällä paljon
suurempi kuin Milanossa.
Ensipäivinä kriminaalitutkinto, jota tuo Erityis-toimikunta piti
minun kanssani, synkistytti melkoisesti mieltäni, jota vankeuden
ypö-yksinäisyyskin oli masentanut. Paitsi sitä olin nyt entistä
kauempana perheestäni, enkä enään saanut uutisia kodistani. Ne oudot
kasvot, jotka täällä näin, tosin eivät olleet minulle vastenmielisiä,
vaan niiden yksivakaisuus näytti melkein säikähdyttävältä. Huhu
oli heille liikoja ladellut Milanolaisten ja muitten Italialaisten
vapauden-hankkeista; ja nyt he luulivat, että minä ehkä olin yksi
noiden muka mielettömien tuumien pahimpia päämiehiä. Vähäinen
kirjailijan-maineeni oli tuttu vartijalle, hänen vaimollensa ja
pojillensa, jopa kahdelle alavartijallekin, joilla kaikilla näytti
olevan joku hämärä ajatus, että surunäytelmäin kirjoittaja on jotakin
silmänkääntäjän tapaista.
He pysyivät yksitotisina, luulevaisina, ja kuitenkin täynnä halua saada
minusta enemmän selkoa; muutoin hyvin kohteliaina.
Muutamien päivien perästä he kävivät kaikki leppeämmiksi, ja minä
heihin miellyin. Vaimo säilytti kauvimmin tuota vankivartijalle
omituista käytöstä ja arvoa. Hän oli noin 40 vuotias, kasvoiltaan kuiva
kuten puheessaankin, eikä näyttänyt vähintäkään suosiotansa muille kuin
lapsillensa.
Hän toi minulle kahvia aamuisin ja päivällisen jälkeen, vettä,
liinavaatetta j.n.e. Hänen seurassaan oli tavallisesti 15 vuotias
tytär, rumanpuolinen mutta suopeamuotoinen, ja kaksi poikaa, toinen
13, toinen 10 vuoden vanha. He läksivät pois myös äidin kanssa, mutta
ovesta nuo lapset ystävällisesti loivat silmänsä taakse minuun. Vartija
itse kävi luonani, ainoastaan kun hänen piti saattaa minut saliin,
missä Erityis-toimikunta istui. Alavartijat tulivat harvoin, heillä
kuin oli hoteissaan alakerroksen poliisivankila, joka oli täynnä
rosvoja. Toinen heistä kävi jo kahdeksatta vuosikymmentä, mutta pystyi
yhä vielä tuohon vaivaloiseen toimeen, juosten portaita ylös alas eri
vankihuonetten välillä. Toinen oli taas noin 25 vuotuinen nuorukainen,
joka mielemmin kertoi lempijuttujaan, kuin hoiti tointansa.