Uudessa huoneessani asuin vähän toista kuukautta. Yön aikaan Helmikuun
18 ja 19 päivän välillä (1821) herätti minut avainten kalske ja
telkien kirinä; sisään astui muutamia miehiä, lyhty muassa. Ensimäinen
ajatukseni oli, että he tulivat minua surmaamaan. Hämmästyneenä
katselin noita miehiä, kun kreivi B. lähestyi minua ja käski
kohteliaasti heti pukeumaan lähtöä varten.
Semmoista tervehdystä en ollut odottanut, ja mieleeni tunki se turha
toivo, että minä nyt vietäisiin Piemontin rajalle. -- Onko mahdollista,
että tuo ankara myrsky niin väleen asettuisi? Pääsisinkö tosiaankin
vielä vapaaksi? Saisinko siis tavata isää, äitiä, siskojani?
Nämä herttaiset toiveet saivat sydäntäni tuokioksi vilkkaammin
sykkimään. Mitä kiireimmiten puettuani läksin miesten kanssa pois,
ennättämättä jättää hyvästikään naapurilleni. Luulin kuulleeni hänen
äänensä, ja olin pahoillani siitä, ett'en saanut vastata.
-- Minne matkamme? sanoin kreiville, kun hänen ja erään
santarmiupseerin kanssa astuin vaunuihin.
-- Ei ole lupa sanoa teille sitä, ennenkuin olemme peninkulman matkan
päässä Milanosta. --
Näin ett'emme ajaneet Vercellin porttiin päin, ja siihen sammuivat
toiveeni!
Vaikenin. Oli ihana kuutamo-yö. Katselin noita rakkaita katuja, joilla
niin monta vuotta olin onnellisna kävellyt Foscolo'n, Monti'n, Lodovico
di Breme'n, Pietro di Borsleri'n, Porro'n ja hänen poikiensa, ja niin
monen muun ystävän kanssa. Kartanot, kirkot, puutarhat, kaikki johtivat
mieleeni mitä suloisimpia nuoruuden muistoja. Nyt kun luulin näkeväni
teitä viimeisen kerran, kun teidän kuvanne niin nopeasti pakenivat
silmistäni, nytpä huomasin, kuinka olin teitä rakastanut! Portin
ulkopuolelle tultuamme, painoin hattuni alemmas silmille ja itkin salaa.
Kun olimme kulkeneet toista peninkulmaa, niin sanoin kreiville: --
Luullakseni käy matkamme Veronaan.
-- Edemmäs, vastasi hän; ajamme Veneziaan, jossa minun pitää jättää
teidät Erityis-toimikunnan haltuun. --
Me ajoimme postikyydillä, seisahtumatta, ja Helmikuun 20 p:nä saavuimme
Veneziaan.
Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani, olin minä
ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa atrioinnut Luna
nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä nytkin vietiin
samaan hotelliin!
Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa huomatessansa
(vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka olivat olevinaan
palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin poliisin käsissä.
Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä varmaan oli hän
muillekin kertova tulostani.
Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin,
jossa oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin
Procuratie-pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä
olin mennä syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut
kukaan tuttavistani näkyviin.
Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä... tällä torilla oli viime
kerran muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat:
-- Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te
ja muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on
onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin pakosta.
-- Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?
-- On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä
varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! --
Ja sillä hän minut jätti.
Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta kerjäläisen
sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin mestauslavalle
kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten armahduskirjaa, jonka
kautta kuolemanrangaistus muutettiin viidentoista vuoden kovaksi
vankeudeksi!
Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren
arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle
tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron tämän
ainoastaan kummallisena tapauksena.
Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten
minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna
syleili minua.