Oli toinenkin seikka, jossa en voinut hyväksyä käytöstäni häntä
kohtaan. Naapurini ei ollut aivan uskoton, puhuipa toisinaan
uskonnollisuudesta kuten ihminen, joka sitä arvossa pitää eikä ole
siitä vieraantunut; mutta kuitenkin oli hänellä useampia turhia
ennakkoluuloja Kristin-uskoa vastaan, jota hän arvosteli enemmän
sen väärinkäytösten, kuin sen oikean olennon mukaan. Tuo Ranskassa
ennen vallankumousta ja sen jälkeenkin vallitseva pintapuolinen
filosofiia oli hänet so'aissut. Hän luuli, että Jumalaa voi puhtaammin
palvella, kuin evankeliumin oppia seuraamalla. Tuntematta tarkoin
Condillac'in ja Tracy'n kirjoituksia, hän piti heitä kuitenkin mitä
suurimpina ajattelijoina ja luuli, että jälkimäinen heistä oli päässyt
viisaustieteellisen tutkimuksen korkeimmalle kukkulalle.
Minä, joka olin enemmän näitä asioita lukenut ja tunsin ne törkeät
erehdykset, joihin Voltaire'n aikakausi oli joutunut, rynnätessään
Kristin-uskoa vastaan; joka olin vakuutettuna, että järjen kannalta
katsoen on mahdotonta samalla kertaa uskoa Jumalan olemista ja kieltää
evankeliumia, ja katsoin halvaksi, että seurataan tuota uskottomuuden
virtaa, tajuamatta kuinka yksinkertaisen ihana Kristin-usko on, ell'ei
sitä irvikuvaksi väännetä; minä olin nyt niin heikkoluontoinen, ett'en
pitänyt puoltani hänelle. Naapurini kokkapuheet hämmensivät minua,
vaikka niiden mitättömyys ei voinut jäädä minulta salaan. Peittelin
uskoani, epäilin, mietin, oliko sopivata vastustaa hänen sanojansa
vai eikö, ja päätin, ett'ei se ollut tarpeen; sillä luulin asiasta
kunniallisesti pääsneeni.
Mitä heikkoutta! Tosin on tilaisuuksia, jolloin liiallinen uskon-into
on ajattelemattomuudeksi katsottava ja kenties vaan ärsyttää
uskotonta. Mutta että suoraan ja samassa kainosti tunnustamme sen,
mitä pidämme tärkeänä totuutena, että teemme sen silloinkin, kun emme
voi toivoa myöntämistä, jopa saamme kokea pilkkaakin, se on selvä
velvollisuutemme. Ja semmoinen jalo tunnustus on aina mahdollinen
tehdä, joutumatta sopimattomaan käännytyskiihkoon. Sitä tehdessämme
saatamme ehkä, niin sanoaksemme, alustaa kuulijan mieleen pohjan
totuudelle, niin että se siihen voi juurtua ja vihdoin valollansa
karkoittaa uskottomuuden pimeyden.