Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en saattanut
uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki Ranskan
vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut, ja hän
puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa mitä
hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan, mutta
kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura
tuottaa mukanaan.
-- Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä käyttämättä?
-- Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on onnettomuus
minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle turhuudelle. Olkaa varma
siitä, että pidän parempana olla ihminen, kuin kuningas.
Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä
mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä
olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin
vähällä hänelle sanoa: -- Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä
mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy
suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan;
ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? -- Ja
itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten
mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.
Päivä päivältä lykkäsin saarnan pitämisen tuonnemmaksi, yhä odottaen,
kunnes tuttavuutemme vielä hiukan varttuisi; enkä koskaan tullut sitä
toimeen panneeksi.
Ajatellessani tätä pelkurimaisuutta, puolustan sitä toisinaan sillä,
että se muka oli välttämätön kohteliaisuus, kiitettävä hienotunteisuus,
ja milloin milläkin tapaa. Mutta tänkaltaiset tekosyyt eivät riitä,
enkä voi itseltäni salata, että olisin tyytyväisempi, jos todellakin
tuo saarna olisi tullut pidetyksi. Sillä ken valhetta on uskovinansa,
hän on pelkuri; ja siihen en enää tahdo tulla syypääksi.
Niin, pelkuri! Totta on että, vaikka kuinkakin kauniisti olisi
edeltäpäin puhunut, niin aina on vaikea lopulla sanoa: "En usko teitä."
Toinen suuttuu, muuttuu ystävästä vihamieheksi, ehkäpä soimaa sinua
suunnattomasti. Mutta ystävänkin menettäminen on valhetta parempi.
Ja kukaties tuo kurja, nähtyänsä, ett'et usko hänen valhettansa,
sitten salaa kunnioittaisi vilpittömyyttäsi, ja siitä saisi aihetta
miettimiseen ja kääntyisi paremmalle uralle.
Vartijat olivat taipuvaiset luulemaan, että hän todellakin oli Ludvig
XVII:s, ja koska kokemuksesta tiesivät elämän olevan täynnä muutoksia,
he toivoivat, että hän kerran oli nouseva Ranskan valta-istuimelle
ja pitäisi silloin muistossa heidän alamaista palvelustaan. He eivät
tosin tohtineet auttaa häntä karkaamaan, mutta kokivat muuten kaikella
tavalla olla hänelle mieleen.
Sen kautta minäkin sain kunnian nähdä tämän korkean henkilön. Hän
oli vartaloltaan keskikokoinen, 40 tahi 45 vuoden ijässä, jokseenkin
lihava ja muodoltaan hyvin Bourbon'in näköinen. Todenmukaista on, että
satunnainen yhdennäköisyys oli vietellyt häntä noihin kurjiin tuumiin.