Nyt vartija kävi ikkunaimme alla ja katkaisi puheemme.
Mikä onneton Normandian herttua? arvelin itsekseni. Eiköhän samaa
arvonimeä annettu Ludvig XVI:nen pojalle? Mutta se lapsiparka varmaan
ei enään elä. -- Olkoonpa niin, naapurini täällä on luultavasti yksi
noita poloisia, jotka ovat koettaneet herättää hänet kuolleista.
Useat ovat jo väittäneet itseänsä Ludvig XVII:neksi, vaan heidät
kaikki on pettureiksi näytetty; mitä suurempaa luottamusta voisi tämä
saavuttaa?
Vaikka koetinkin olla tästä asiasta mitään päätöstä tekemättä, pysyi
kumminkin voittamaton uskottomuus minussa vallallaan ja on yhä minuun
jäänyt. Yhtähyvin en tahtonut miesraukkaa loukata, mitä juttuja hän
aikoikin ladella.
Tuokion kuluttua hän taas rupesi laulamaan, sitten jatkoimme puhettamme.
Kysymykseeni, kuka hän oikeastaan oli, hän vastasi olevansa todellakin
Ludvig XVII:s, ja hän parjasi kovasti setäänsä Ludvig XVIII:tta, joka
oli hänen oikeutensa anastanut.
-- Mutta miks'ette Restaurationin aikana saattaneet oikeuksianne
kuuluviin?
-- Silloin olin kuoleman kynsissä Bolognassa. Heti taudista
toinnuttuani kiiruhdin Pariisiin ja esitin itseni korkeille valloille;
mutta tehtyä ei voitu muuttaa enää, oikeutta rikkova setäni kieltäytyi
minua tunnustamasta sukulaisekseen, ja sisareni yhtyi häneen
kukistaakseen minua. Ainoastaan tuo oiva ruhtinas de Condé otti minut
avo-sylin vastaan, vaan hänen ystävyytensä ei mitään auttanut. Eräänä
päivänä hyökkäsi Pariisin kadulla muutamia salamurhaajia tikarit
kädessä päälleni, ja töin tuskin pääsin hengissä heidän käsistänsä.
Matkustettuani jonkun aikaa sinne tänne Normandiassa, palasin Italiaan
ja asetuin Modenaan. Sieltä kirjoittelin lakkaamatta kirjeitä Europan
hallitsijoille, erittäin keisari Aleksanterille, joka aina vastasi
mitä suurimmalla kohteliaisuudella; enkä ollut ilman toivoa, että
oikeus vihdoin voittaisi, taikkapa, jos politiikista tahdottiin maahan
polkea perillis-oikeuttani Ranskan kruunuun, minulle ainakin suotaisiin
kohtuullinen elatusraha. Mitäpä vielä! Minä otettiin kiinni, vietiin
Modenan herttuakunnan rajalle ja jätettiin Itävallan hallituksen
haltuun. Nyt olen jo kahdeksan kuukautta ollut täällä haudattuna, ja
ties Jumala, milloin täältä olen pääsevä!
En uskonut kaikkea, mitä hän sanoi. Mutta että hän täällä oli
kuin haudattuna, se oli semmoinen totuus, joka herätti minussa
myötätuntoisuutta.
Pyysin häntä lyhyesti kertomaan elämäänsä. Suurella tarkkuudella hän
tiesi kertoa pienimmätkin seikat, joita minäkin tunsin Ludvig XVII:nen
lapsuudesta, kun hän annettiin tuon konnamaisen suutarin Simon'in
hoteisin, kun häntä vieteltiin todistamaan pahanilkeätä kannetta oman
äitinsä, kuningatar raukan, elämäntapoja vastaan j.n.e. Ja vihdoin
että, kun hän oli vankilassa, tuli eräänä yönä miehiä, jotka veivät
hänet pois, jättäen hänen sijaansa tylsämielisen lapsen, nimeltä
Mathurin. Kadulla odottivat neljällä hevosella valjastetut vaunut, ja
yksi hevosista oli vaan puuhepo, johon hän pantiin piiloon. He pääsivät
vastuksitta Rhein-virralle, ja rajan ylitse tultua, tuo kenraali...
(hän mainitsi hänen nimensäkin, vaikk'en sitä muista), joka oli hänet
pelastanut ja jonkun ajan oli hänelle opettajana ja isänä, sitten
lähetti tai vei itse hänet Amerikaan. Siellä nuorukainen, kuningas
ilman valtakunnatta, sai kokea monta vaihetta, erämaissa kärsiä nälkää,
olla sotamiehenä, elää kunnioitettuna ja onnellisna Brasilian kuninkaan
hovissa, joutua panettelun alaiseksi ja ahdistettuna maanpakolaisena
lähteä mieron tielle, palattuansa Europaan Napoleon'in vallan
loppuaikana, hän vangittiin Napolissa Murat'in toimesta, ja kun vihdoin
vapaana aikoi saattaa perillis-oikeuksiansa kuuluviin, niin kohtasi
häntä Bolognassa tuo onneton taudin isku, jonka kestäessä Ludvig
XVIII:s kruunattiin Ranskan kuninkaaksi.