En saata sanoa sitä juuri pahanilkeydeksi, jos valitin kammioni
kehnoutta. Onnekseni tuli toinen parempi kammio tyhjäksi, jonka minä
odottamattani sain asunnoksi.
Olihan siis syytä iloitakseni. Ja kuitenkaan... en saattanut ilman
kaipauksetta ajatella Magdalenaa. Lapsellista oli, sen myönnän, noin
pysyä kiintyneenä tuntemattomaan henkilöön, ja tosiaankin hyvin
vähäpätöisistä syistä! Lähtiessäni en voinut olla silmääni luomatta
seinään, jota vastaan niin usein olin istunut nojautuneena, sill'aikaa
kun jonkun vaaksan päässä, seinän toisella puolella, tuo vaimo poloinen
oli tehnyt samoin. Mieleni teki vielä kerran kuulla tuota tuntehikasta
värssyä:
Hyljätylle onnen ken
Tuopi jälleen entisen?
Turha toivo! Taaskin erohetki lisäksi kurjassa elämässäni.
Muuttomatkalla tervehdin kahta noista rosvoista, jotka näin ikkunassa.
Päällikkö ei ollut siinä, mutta saatuansa toisilta viittauksen,
hänkin tuli minua tervehtimään; rupesi sitten Magdalenan värssyä
laulamaan. Oliko aikomus tehdä minusta pilkkaa? Lyönpä vetoa, että jos
viideltäkymmeneltä tuota kysyisin, niin yhdeksänviidettä vastaisi:
varmaankin niin oli. Ja kuitenkin, huolimatta ääniluvusta, olen
minä taipuisa uskomaan, että tuo rosvo-hyvä sillä luuli tekevänsä
minulle mieliksi. Siksi minä sen otinkin, ja loin hänelle kiitollisen
silmäyksen; hänpä, ojentaen käsivartensa ikkunan rautaristikosta, hattu
kädessä, nyykytti vielä päätänsä jäähyväisiksi, kun rupesin portaita
alas astumaan.
Pihalle tultuani tuli minulle lohdutus. Holvin alla oli tuo pieni
mykkä. Hän tunsi minut heti ja tahtoi rientää luokseni, mutta vartijan
vaimo, en tiedä mistä syystä, kaappasi häntä kauluksesta kiinni ja ajoi
hänet sisään. Olin pahoillani siitä, ett'en saanut häntä syleillä,
mutta sen ohessa minua ilahutti hänen yrityksensä tulla luokseni.
Suloiselta tuntuu olla rakastettu!
Se oli tapauksista rikas päivä. Vähän matkaa tuosta tulin entisen
kammioni kohdalle, ja siinä seisoi Gioja. "Terve, Melchiorre!" sanoin
ohitse mennessäni. Hän kohotti päänsä, ja kääntyen minun puoleeni
huusi: "Terve Silvio!"
En saanut tuokiotakaan seisahtua. Käännyttiin porttikäytävään, noustiin
toiseen kerrokseen; ja nyt sain asunnoksi siivon huoneen, aivan Giojan
yläpuolella.
Kun sänkyni oli tuotu sisään ja minä jäin yksikseni, rupesin huoneen
seiniä tarkastelemaan. Siihen oli piirretty muistokirjoituksia, mitkä
lyijykynällä, mitkä hiilellä, mitkä piirtimellä. Minua viehätti pari
ranskalaista värssyä, joita mielipahakseni en ole pannut muistiin.
Kirjoituksen alla oli nimi _Normandian herttua_. Koetin niitä laulaa
samalla nuotilla, kuin Magdalena säkeitänsä; silloinpa kuului varsin
läheltä ääni, joka lauloi niitä aivan toiseen tapaan. Kun tuo ääni
vaikeni, niin huusin: "Hyvin!" Ja seinäntakainen henkilö tervehti minua
kohteliaasti, kysyen, olinko ranskalainen.
-- En, olen italialainen, Silvio Pellico nimeltä.
-- _Francesca da Rimini'n_ tekijä?
-- Aivan niin. --
Nyt hän lausui minulle kunnioitustansa ja samassa sääliänsä siitä, että
olin vankeudessa. Sitten hän kysyi, mistä seudusta olin kotoisin.
-- Piemontista, vastasin; olen Saluzzolainen.
Taas muutamia kohteliaita sanoja Piemontilaisten mielenlaadusta ja
nerosta, sekä merkillisistä Saluzzossa syntyneistä miehistä, ennen
kaikkia Bodonis'ista.
Kaikki lausuttiin semmoisella hienoudella, joka todisti miehen saaneen
hyvän kasvatuksen.
-- Ehkä minullekin sallittanee, sanoin minä vuorostani, kysyä, kuka te
olette?
-- Te lauloitte vast'ikään minun tekemääni runoa.
-- Ne ovat siis teidän tekemänne, nuo sievät värssyt?
-- Ovat.
-- Olette siis...
-- Normandian onneton herttua.