Rauhaa saatuani aloin miettiä tuota äskeistä kiihoitustani, ja
suuttuneena itseeni heikkoudestani harkitsin neuvoa, päästäkseni
siitä. Keksin seuraavan keinon. Jok'ainoa aamu, rukouksen jälkeen, oli
ensimmäisenä toimenani tarkasti miettiä kaikkea, mikä sinä päivänä
saattaisi mieltäni häiritä. Itsekutakin tapausta kuvailin vilkkaasti
itselleni, valmistuakseni siihen: -- parhaitten ystävien, yhtä hyvin
kuin pyövelin, ajattelin täällä käyvän. Muutamia päiviä tämmöinen ikävä
harjoitus tuntui minusta kärsimättömältä, mutta en herjennyt, ja ennen
pitkää olin siitä tyytyväinen.
Uuden vuoden päivänä (1821) kreivi Luigi Porro sai käydä minua
tervehtimässä. Hellä ystävyytemme, halumme avata sydämet toisillemme,
este, jonka sille halulle pani oikeudenkirjurin läsnäolo, ajan lyhyys,
pahat enteet, jotka mieltäni painoivat, meidän kummankin ponnistus
pysyä tyynen näköisenä, kaikki nämät seikat näyttivät olevan omiansa
saattamaan sydämeni kuohuun. Mutta tämän kalliin ystävän mentyä pysyin
tyvenenä, heltyneenä, vaan tyvenenä.
Niin käy, jos ihminen edeltäpäin varustaa itseänsä liiallisia
mielenliikutuksia vastaan.
Tavoittelin kestävää mielenvakavuutta, en juuri onnettomuuteni
vähentämiseksi, vaan erittäin sentähden, että tuommoinen levottomuus
ja mielenkiihko näyttää minusta rumalta ja ihmiselle sopimattomalta.
Kiihtynyt mieli ei huoli enää järki-syistä; vastustamattomasti syöstynä
päättömien aatteiden valtavaan pyörteesen, se luopi itsellensä hullun,
hurjan ja pahanilkeän ajatusjuoksun; se on semmoisessa tilassa, joka
sotii kokonaan filosofiiaa ja Kristin-uskoa vastaan.
Jos minä olisin saarnamies, niin teroittamalla teroittaisin
kuulijoihini, kuinka tärkeä on mielenkiihon kukistaminen; sitä
tekemättä ei saata olla hyvä ihminen. Missä rauhassa Hän eli itsensä
ja muitten kanssa, Hän, jota meidän tulee pitää esikuvanamme! Ei löydy
mitään ylevyyttä, ei mitään hurskautta ilman mielenmalttia, ilman
semmoista mielentilaa, joka koettaa tämän lyhyen elämän tapauksista
pikemmin hymyilemään, kuin harmistumaan! Viha on arvoton, paitsi siinä
ani harvassa tilassa, kun sillä saattaa nöyryyttää jonkun pahantekijän
ja vetää hänet pois rikoksen tieltä.
Kenties löytyy viattomampaa mielenkiihkoa, kuin mitä minä olen kokenut.
Mutta se, joka siihen saakka oli pitänyt minua orjanansa, ei perustunut
ainoastaan murheeseen; siihen sekaantui usein tuima viha, ynnä suuri
halu mitä mustimmilla väreillä kuvailla ihmiskuntaa ja yksityisiä
henkilöitä. Se on kuin rutto maailmassa! Jokainen luulee itseänsä
paremmaksi sillä, että hän muita kammoo. On niinkuin toinen ystävä
kuiskaisi toiselle: "Rakastakaamme ainoastaan toisiamme; kun julistamme
muita roistoväeksi, pidetään varmaan meitä itseämme puoli-jumaloina."
Kumma kyllä, että tuommoinen katkera elämä on niin monen mieleen. Sitä
katsotaan jonkunlaiseksi urhoollisuudeksi. Jos esine, jota vastaan
eilen tehtiin rynnäkkö, on kadonnut, niin haetaan kohta toista. --
Ketä vastaan pitää mun tänään tehdä valituksia, ketä vihata? Ehkäpä
se lienee tuo hirviö tuossa? Oi riemua, jo löysin! Tulkaat, veikot,
tehdään hänestä loppu!
Niin on maailman meno, ja panettelematta voin sanoa, että se meno on
paha.