Kului taas muutamia päiviä ja mielentilani oli edelleen sama, vieno
suru täynnä rauhaa ja hartautta. Jo luulin voittaneeni kaiken
heikkouden ja vastaiseksi olevani levottomuudestani vapaa. Turhaa
luulottelemista! Ihmisen tulee pyrkiä täydelliseen mielenvakavuuteen,
mutta maan päällä hän ei sitä saavuta. Mikä nyt taas minua häiritsi? --
Sain nähdä Maroncelli ystäväni, joka muutaman vaaksan päässä minusta
vietiin parvea myöten rikosvankilaan.
Hän ynnä vartijansa kävivät niin nopeasti ohitseni, että tuskin ennätin
hänet tuntea, huomata hänen tervehdys-nyykkäyksensä ja siihen vastata.
Ystävä raukka! Ikänsä parahassa kukoistuksessa, varustettu mitä
toivehikkaimmilla hengenlahjoilla, kunnollinen, hellätuntoinen,
rakastettava, luotu mainehikasta elämää viettämään; ja nyt
valtiollisista asioista heitetty vankeuteen semmoiseen aikaan, jolloin
varmaan ei voi välttää lain kovimpia iskuja!
Rauhani katosi kokonaan, niin suuresti säälin häntä, niin syvästi
minua suretti, ett'en voinut häntä auttaa, enkä edes läsnä-olollani
ja sanoillani rohkaista. Minä tiesin, kuinka hellästi hän rakasti
perhettänsä ja harrasti sen onnea, ja kuinka se puolestansa häntä
rakasti. Tämä ajatus pani mieleni kuohumaan niin, ett'en enää luullut
rauhoittuvanikaan.
Harhaluulo sekin. Voi te surun-alaiset, jotka luulette surunne
torjumattomaksi, kauheaksi ja yhäti kasvavaksi, malttakaatte toki
mieltänne, niin saatte nähdä erehdyksenne! Suurinkin rauha ja suurinkin
rauhattomuus ovat yhtä vähän kestäviä tässä maailmassa. Hyvä on tästä
totuudesta pitää vaaria, ett'ei ihminen onnellisina aikoina ylpeydy
eikä onnettomuudessa masennu.
Pitkällisen kiihoituksen jälkeen seurasi ruumiillinen ja henkinen
uupumus, mutta ei sekään kestäväinen. Peljäten näin siirtyväni toisesta
liiallisuudesta toiseen, turvautuin rukoukseen.
Rukoilin Jumalalta apua ystävä raukalleni, niinkuin itsellenikin, hänen
omaisillensa, samoin kuin minun omilleni. Tätä rukousta toistamiseen
uudistamalla saavutin rauhaa.