Kahta päivää myöhemmin isäni tuli jälleen. Olin sinä yönä maannut
hyvin, ja kuume oli kadonnut. Koetin näyttää iloiselta ja reippaalta,
eikä kukaan voinut arvata, mitä olin kärsinyt ja vieläkin kärsin
sydämessäni.
-- Toivon, virkkoi isäni, että muutaman päivän perästä saat tulla
Torinoon. Sinun varaksesi on huone kodissa jo laitettu, ja me odotamme
sinua levottomuudella. Virkani toimet pakoittavat minua nyt lähtemään.
Laita, että pian tulet, sen minä vielä pyydän.
Hänen hellä ja surumielinen herttaisuutensa särki sydäntäni. Rakkauteni
näytti vaativan minulta teeskentelyä, ja kuitenkin saattoi teeskentely
minulle omantunnon vaivaa. Eiköhän olisi ollut sekä häneen että itseeni
katsoen arvollisempaa, jos olisin suoraan sanonut: -- Luultavasti emme
enään saa toisiamme nähdä tässä maailmassa! Jättäkäämme siis toisemme
hyvästi, kuten miesten tulee, nurisematta, vaikeroimatta; suo minulle
isällinen siunauksesi!
Semmoinen eropuhe olisi ollut tuhat kertaa mieluisampi, kuin tuo
teeskentely. Vaan katsellessani vanhuksen harmaita hiuksia, en luullut
hänen voivan kuulla niin jyrkkää puhetta. Mitä, jos hän olisi siitä
joutunut epätoivoon, kukaties tainnoksiin, taikkapa (kauheata ajatella)
heittänyt henkensä minun käsissäni?
En voinut ilmaista hänelle totuutta, enkä edes herättää aavistustakaan
siitä! Näennäinen tyynimielisyyteni petti hänet kokonaan, ja me
erkanimme ilman kyyneliä. Mutta kammioni yksinäisyydessä tuskani oli
yhtä raskas, kuin ensikerran, jopa raskaampikin; ja nytkin minä turhaan
rukoilin itkun lohdutusta.
Tunsin itsessäni voimaa tyytyäkseni pitkällisen vankeuden vaivoihin
ja hirsipuunkin kauhuun. Mutta ajatella, mitä sanomatonta tuskaa isä,
äiti, veljet, sisaret siitä kärsisivät, siihen voimani eivät riittäneet.
Lankesin polvilleni ja ennen tuntemattomalla hartaudella rukoilin:
-- Oi Jumalani, minä otan vastaan kaikki, mitä minulle sallit, mutta
luo niiden sydämiin, joille olin kallis, niin ihmeellinen voima, että
heistä tuntuu, niinkuin en olisikaan enää kallis heille, ja ett'ei
keltäkään heistä minun tähteni elämänlanka päivälläkään lyhentyisi!
Mikä siunaus on rukouksessa! Tuntikausia mieleni pysyi taivasta kohti
ylennettynä, ja luottamukseni kasvoi, mitä enemmän käsitin jumalallisen
hyvyyden sydämessäni, mitä enemmän kuvasin itselleni inhimillisen
sielun suuruutta niissä elämän tiloissa, joissa se irtautuu
itsekkäisyydestänsä ja pyrkii siihen, ett'ei se milloinkaan tahdo
muuta, kuin mitä ijankaikkinen viisaus tahtoo.
Ja tosiaan, sitä ihminen voi! Se onkin ihmisen velvollisuus!
Järki, joka on Jumalan ääni, käskee meitä kaikkea uhraamaan hyvän
toteuttamiseksi. Ja olisiko se uhraus täydellinen, jos me kovan onnen
päivinä vastustaisimme Hänen tahtoansa, joka on kaiken hyvän alku ja
luoja?
Kun hirsipuu tai joku muu kova kidutus on välttämättömästi kärsittävä,
niin se vaan osoittaa alhaista mieltä ja tietämättömyyttä, jos sitä
pelkää, eikä kohtaloansa lähesty ylistäen Jumalaa. Ja taipua pitää
ei ainoasti omaan kuolemaansa, vaan myöskin siihen murheesen, jonka
se tuottaa rakkaillemme. Ainoastaan sitä saapi rukoilla, että Jumala
heidän murheensa lievittäisi ja meitä kaikkia johdattaisi ja tukisi:
semmoinen rukous on aina Hänelle otollinen.