Seuraavana aamuna menin ikkunalle, nähdäkseni Giojaa, mutta rosvojen
kanssa en enää puhunut. Vastasin vaan heidän tervehdykseensä, sanoen
minua kielletyn puhumasta heidän kanssaan.
Nyt tuli oikeudenkirjuri, jonka läsnäollessa minua oli tutkittu,
ja ilmoitti salamielisesti, että kohta olin tapaava miehen, jonka
täällä-käynti minua ilahuttaisi. Ja kun luuli mieleni jo kyllin
valmistuneeksi, hän lisäsi: sanalla sanoen, se on teidän isiinne;
tehkää hyvin ja seuratkaa minua.
Seurasin häntä alas virkahuoneihin, vavisten ilosta ja hellyydestä,
vaan samalla koettaen näyttää tyveneltä, rauhoittaakseni isäparkaa.
Saatuansa tiedon vangitsemisestani, hän oli toivonut sen tapahtuneen
perättömistä luuloista, sekä uskonut minun kohta pääsevän irti. Mutta
kun vankeuttani yhä kesti, hän saapui tänne Itävallan hallitukselta
anomaan vapauttamistani. Tyhjiä isällisen rakkauden toiveita! Hän ei,
näet, voinut uskoa, että minä olisin rohjennut antautua yrityksiin,
joista laki määräsi ankaran rangaistuksen, ja teeskennelty hilpeyteni
saattoi hänet siihen vakuutukseen, että minulla ei ollut mitään
peljättävänä.
Se lyhyt yhdessä-olo, joka meille sallittiin, liikutti minua sitä
enemmin, koska minun täytyi mielentilaani salata. Vaikeinta se oli eron
hetkellä.
Italian silloiseen tilaan katsoen, pidin varmana, että Itävalta
varoituksen vuoksi määräisi mitä kovimpia rangaistuksia, ja että minut
siis tuomittaisiin joko kuolemaan tahi monivuotiseen vankeuteen.
Tätä vakuutustani täytyi minun salata isältäni ja luulotella häntä
tekoperusteilla, että pian pääsisin vapaaksi. Sentähden en saanut
purskahtaa itkuun, häntä syleillessäni, puhuessani äidistä, veljistä ja
sisarista, joita en toivonut enää tapaavani tässä elämässä; sentähden
minun täytyi, äänen värähtelemistä hilliten, pyytää häntä vielä
käymään minua tervehtimässä, jos mahdollista. Siinä kysyttiin mielen
ponnistusta, jota en konsaan ole samassa määrässä kokenut.
Isä läksi tyynellä mielin luotani, ja minä palasin kammiooni särjetyllä
sydämellä. Yksin jäätyäni, toivoin itkusta saavani huojennusta
mieleni tuskassa. Vaan sitä lievitystä ei minulle sallittu. Puhkesin
nyyhkytyksiin, vaan silmästä ei kyynelen pisarettakaan tullut. Onneton
ken tuskissaan ei saata itkeä; ja kuin monesti olen saanut sitä kokea!
Jouduin kovaan kuumetautiin. Päätäni kivisteli julmasti, enkä koko
päivänä voinut maistaa palaakan. Jospa tämä olisi, arvelin minä,
kuolettava tauti, joka kerrassaan tekisi lopun kärsimyksistäni!
Typerä ja halpamielinen toivomus! Jumala ei kuullut rukoustani, josta
Hän olkoon, kiitetty. Kiitetty ei ainoastaan sen vuoksi, että minä nyt,
kymmenvuotisen vankeuden perästä, taas olen rakkaassa kodissani ja
voin sanoa itseni onnelliseksi; vaan siitäkin syystä, että kärsimykset
tuottavat ihmiselle mielenvakavuutta ja, kuten toivon, ovat varmaan
minuakin hyödyttäneet.