Annoinpa heidän nauraa, sanaakaan virkkamatta. Kaks, kolme kertaa he
puhuttelivat minua, vaan minä pysyin ääneti.
-- Hän ei enään liene ikkunassa -- taitaa kallistaa korvansa Magdalenan
huokauksiin -- saattoi vihastua naurustamme --; noin he arvelivat.
Vihdoin päällikkö käski heidän herjetä pilkkaamisesta.
-- Vaiti, koirat, jotka ette itse tiedä mitä lörpötätte. Naapurimme
tuossa ei olekaan semmoinen aasi, kuin te luulette. Mitäpä te
ymmärrättekään! Minäkin tosin voin purskahtaa nauruun, mutta naurun
perästä minä rupean miettimään. Jokainen moukka vintiö voi hullutella
yhtä paljon kuin mekin. Mutta hiukkasen jalompaa iloa, ihmisrakkautta
ja luottamusta taivaan apuun, mitä te oikeastaan luulette sen
osoittavan?
-- Nyt kun tuota harkitsen, vastasi yksi heistä, niin se mielestäni
osoittaa, hänessä olevan hiukan vähemmän konnamaisuutta.
-- Oikein! pauhasi päällikkö; etpä olekaan semmoinen pöllö, joksi sinua
luulin.
Eipä tosin suuri kunnia, että arvelivat minussa olevan hiukan vähemmin
konnamaisuutta, kuin heissä itsessään; kuitenkin tunsin jonkunmoista
iloa siitä, että nämä kurjat saattoivat antaa jotakin arvoa jalommille
tunteille.
Käänsin ikkunan puoliskon, niinkuin olisin jälleen sinne tullut.
Päällikkö huusi minulle, ja minä vastasin, toivoen että hän nyt aikoi
paremmasta puhua. Vaan siinä petyin. Halvat sielut pelkäävät vakavampaa
keskustelua; kun joku jalo totuus joskus välkähtää heidän sieluunsa,
voivat he hetkeksi viehättyä siitä, mutta heti sen perästä he kääntyvät
siitä pois, näyttääksensä maailmalle viisauttansa, epäilemällä totuutta
ja sitä pilkkana pitämällä.
Tällä kertaa hän kysyi minulta, olinko velasta joutunut vankeuteen.
-- En.
-- Kenties konnanjuonista syytetty? Tietysti väärin syytetty.
-- Ihan toisesta asiasta.
-- Lemmen-asiasta ehkä?
-- En.
-- Murhatyöstäkö?
-- En.
-- Karboneriia'stako?
[Karboneriia = karboneri-yhdistykseen kuuluminen. Karbonari'ksi
(sydenpolttajiksi) kutsuttiin tämän vuosisadan alussa niitä, jotka
Italiassa salaa puuhasivat isänmaansa vapauttamista Itävallasta. Suom.
muist.]
-- Aivan niin.
-- Ja mitä nämät karbonari't ovat?
-- Minä tunnen heitä itse niin vähän, ett'en voi sitä teille selittää.
Eräs vartija keskeytti meitä, hyvin suuttuneena. Kovasti toruttuaan
naapureitani, hän kääntyi arvokkaasti minun puoleeni, ei vartijan,
vaan nuhtelevan opettajan tapaan, ja virkkoi: -- Hävetkää toki, herra,
antautua puheesen kaikellaisten kanssa! Ettekö tiedä, että he ovat
rosvoja?
Minä punastuin, ja sitten punastuin siitä, että olin punastunut;
minusta tuntui ansiolta eikä vialta, ett'en pitänyt itseäni liian
hyvänä puhumaan kaikellaisten onnettomien kanssa.