Ikkunani edessä olevalla parvella kuljeskeli edestakaisin aamusta
iltaan muita vankeja vartijoineen; he menivät tutkintoon ja palasivat
jälleen. Enimmiten he olivat alhaista väkeä, yksi ja toinen toki näytti
olevan säätyläinen. Vaikk'en ennättänyt niitä paljon katsella, heidän
kiireellisen kulkunsa vuoksi, niin he kumminkin vetivät puoleensa
huomiotani, kaikki liikuttaen minua mikä enemmin, mikä vähemmin. Tuo
surkea näky ensipäivinä kartutti huoliani, mutta aikaa myöten totuin
siihen, niin että se lopuksi jopa lievittikin yksinäisyyteni kaihoa.
Vaimopuolisiakin näin usein ohikulkevien joukossa. Tältä parvelta
käytiin holvin kautta toiselle pihalle, missä oli naisten vankila.
Jotenkin ohut seinä erotti minua yhdestä naisvankien huoneesta, ja
usein nuo raukat väsyttivät korviani lauluillansa, toisinaan myöskin
riidoillansa. Myöhään iltasilla, kuin ulkona hälinä oli lakannut,
kuulin heidän vielä pakinoivan.
Olisin helposti voinut heitä puhutella, mutta en tahtonut. Oliko se
ujoudesta vai ylpeydestä? Arveluttiko minua ajatus että voisin mieltyä
langenneihin vaimoihin? Sitä en tarkoin tiedä; mahdollisesti kaikista
kolmesta syystä yhteensä. Nainen, semmoisena kuin hänen pitää olla, on
minusta ylevä olento. Nähdessäni, kuullessani, puhutellessani naista,
tunnen sydämessäni syntyvän jaloja ajatuksia; mutta langenneena,
halveksittavana, hän häiritsee mieltäni ja karkoittaa siitä kaiken
ihanteellisuuden.
Ja kuitenkin... (tämä sana _kuitenkin_ on välttämätön, jos rupee
kuvailemaan ihmistä, tätä niin monimutkaista olentoa) löytyi noiden
äänien joukossa niitäkin, jotka suoraan sanoen minua miellyttivät,
erittäinkin yksi ääni, joka harvempaan kuului eikä koskaan lausunut
halpoja ajatuksia. Se laulaa hyräili vähän, enimmiten vaan näitä kahta,
mieltä liikuttavaa säettä:
Hyljätylle onnen ken
Saattaa jälleen entisen?
Toisinaan lauloi hän virsiä, kumppaliensa säestäessä, mutta minä taisin
hyvin erottaa Magdalenan äänen muista, vaikka kuinkakin näyttivät
koettavan minulta sitä riistää.
Niin, tämän onnettoman nimi oli Magdalena. Kun kumppalit kertoivat
huoliansa, niin hän surkutteli ja huokaeli, yhä lausuen: Älkäät
tuskastuko ystäväni; Jumala ei jätä ketään!
Mikä voi minua estää mielessäni kuvailemasta häntä kauniiksi,
onnettomaksi enemmän kuin vialliseksi, hyvää varten syntyneeksi ja,
vaikka olikin oikean tieltä eronnut, kykeneväksi siihen palaamaan? Kuka
taisi minua soimata siitä, että mieleni heltyi, jopa kuuntelin häntä
hartaudellakin, ja innolla rukoilin hänen puolestansa.
Viattomuus on kunniassa pidettävä, mutta eiköhän katumus myöskin? Paras
ihmisistä, Jumal'ihminen, pitikö Hän häpeänä luoda säälivää silmäänsä
syntisten vaimojen puoleen, vieläpä lukea heitä niiden joukkoon, joita
hän enimmän rakasti? Miksipä me sitten niin kovasti halveksimme naista,
joka on langennut?
Näinmuodoin mietiskellen, olin usein vähällä kohottaa ääntäni,
ilmoittaakseni Magdalenalle veljellistä rakkauttani. Kerran pääsi jo
huuliltani ensimäinen tavu: "Mag!..." Merkillistä toki! Sydämeni sykki
niinkuin viidentoista vuotiaan rakastuneen nuorukaisen, enkä kumminkaan
enään ollut lapsellisten liikutusten i'ässä.
Enempää en saanut kuultaviin. Koettelin uudestaan "Mag!... Mag!..." Ei
tullut lisää. Suutuksissani huusin itselleni: "Sinä olet narri!"