Uudessa kammiossani, synkkä ja siivoton kuin se oli, ja rakkaan mykän
seuraa kaivaten, olin taas hyvin suruissani. Seisoin tuntikausia
ikkunassa, jonka edessä oli parvi, ja parven ylitse näkyi pihan
äärimmäinen puoli ja entisen kammioni ikkuna. Kukahan siihen oli pantu
minun jälkeeni? Minä huomasin siellä miehen kävelevän edestakaisin
nopein askelin, ikäänkuin mielen tuskissa. Paria päivää myöhemmin oli
hänelle annettu kirjoitustarpeita, ja nyt hän näkyi päiväkaudet istuvan
pöydän ääressä.
Vihdoin tunsin hänet. Hän astui ulos kammiostaan vartijan kanssa, hän
siis vietiin tutkintoon. Se oli Melchiorre Gioja!
Sydäntäni ahdisti. -- Sinäkin, kelpo mies, olet täällä! -- (Hän oli
toki minua onnellisempi. Muutamia kuukausia vankina oltuansa hän pääsi
jälleen vapaaksi).
Kun saan nähdä hyvän ihmisen, ken tahansa se onkin, niin se näkö minua
lohduttaa, lämmittää, saattaa mietteihin. Olisin antanut elämäni,
pelastaakseni Giojan vankeudesta; ja kuitenkin hänen näkönsä toi
mieleeni huojennusta.
Katseltuani häntä kauan aikaa, koettaen hänen liikkeistänsä arvata
hänen mielentilaansa, sekä toivottaen hänelle parasta, tunsin itsessäni
entistä enemmän voimaa ja tyytymystä. Tästä huomaa, kuinka rakastetun
ihmisen näkö riittää huojentamaan yksinäisyyden ikävyyttä. Ennen oli
tätä hyvää minulle tuottanut mykkä lapsiraukka; nyt sitä teki suuresti
ansiollinen mies, vaikka vaan loitolta sain häntä nähdä.
Kenties joku vartija sanoi hänelle, missä minä olin. Eräänä aamuna,
avatessaan ikkunaansa, lähetti hän nenäliinallansa mulle tervehdyksen.
Minä vastasin samalla tapaa. Oi, mikä onnellinen hetki! Tuntui kuin jos
tuota matkaa hänen ja minun välilläni ei olisi ollut, vaan että oltiin
yhdessä. Sydämeni sykki kuin rakastuneen, joka näkee lemmittynsä.
Puhelimme liikkeillämme, ymmärtämättä toisiamme, ja kuitenkin samalla
innolla, kuin jos olisimme ymmärtäneet; taikkapa oikeammin, me
ymmärsimme todellakin; sillä nuo liikkeet tahtoivat mykällä kielellänsä
ilmaista sielujemme tunteet, ja toinen meistä käsitti hyvin mitä toinen
tunsi.
Paljon lohdutusta toivoin vastaisuudessa näistä tervehdyksistä.
Vastaisuus tuli, mutta tervehdykset jäivät tulematta. Milloin vaan
näin Giojan ikkunassa, heilutin nenäliinaani. Turhaan! Vartijoilta
kuulin, että häntä oli kielletty vaihtamasta minun kanssani noita
puhelumerkkejä. Sittenkin hän usein loi silmänsä minuun ja minä häneen,
ja niinkin saimme vielä yhtä ja toista sanotuksi.