Oi sydän raukkani! sa rakastat niin pian ja niin hellästi, ja kuinka
monesti olet kuitenkin jo tuomittu luopumaan rakkautesi esineistä! Tämä
viimeinen ero varmaan ei ollut huokein, ja tuntuipa vielä raskaammalta
syystä, että uusi asuntoni oli varsin inhottava. Hämärä, likainen
kammio, ikkunassa lasin asemesta paperia, seinät tahratut raa'oilla
maalauksilla, joiden väriä en ota mainitakseni; ja missä ei ollut
kuvia, siinä kirjoituksia. Näitä oli monta, joissa vaan kirjoittajan
nimi ja kotimaa oli luettavana, sekä minä kovan onnen päivänä hän oli
tänne joutunut. Toisissa oli lisättynä vihan purkauksia petollisia
ystäviä, taikkapa sadatuksia itseänsä tahi jotakin naista tai tuomaria
y.m. vastaan. Muutamat sisälsivät lyhyitä elämäkertoja. Siellä täällä
huomasin siveysopillisia mietelmiä. Niinpä seuraavat Pascal'in lausumat
sanat:
"Jospa ne, jotka uskontoa vastustavat, toki ottaisivat tutkiaksensa
mikä se on, ennenkuin he sitä parjaavat! Jos tämä uskonto kehuisi
selvään ja perinpohjin tuntevansa Jumalaa, niin tosin saattaisi sen
väitteen kumoamiseksi huomauttaa, _ettei maailmassa löydy mitään, jossa
Hän ilmestyy meille aivan selvän selvästi_. Mutta koska se päinvastoin
sanoo, että ihmiset hapuilevat pimeässä ja kaukana Jumalasta, joka
peittäytyy heidän tutkimuksiltaan, ja että nimi, jonka Hän Raamatussa
antaa itsellensä, onkin _Deus absconditus_ (tuntematon Jumala)... minkä
voiton luulevat he saavansa sillä, että he, vähän huolien totuuden
tutkimisesta, vaan huutavat, ett'ei totuutta heille näytetä?"
Alempana oli kirjoitettuna (saman miehen lause):
"Tässä ei ole kysymys jonkun vieraan henkilön vähäpätöisestä edusta;
kysymys koskee meitä itseämme ja koko olentoamme. Sielun kuolemattomuus
on niin tärkeä asia ja koskee meitä niin likeltä, että mielettömäksi
täytyy sanoa sitä ihmistä, joka siinä asiassa on välinpitämätön."
Toinen kirjoitus sanoi:
"Siunattu olkoon vankila, koska se on minua opettanut tuntemaan
ihmisten kiittämättömyyttä, omaa kurjuuttani ja Jumalan hyvyyttä!"
Näiden nöyräin sanain vieressä löysin mitä hurjimpia ja
röyhkeimpiä herjauksia, joissa muuan kirjoittaja sanoi itseänsä
jumalan-kieltäjäksi, vaan kuitenkin ryntäsi Jumalaa vastaan, ikäänkuin
jos jo olisi unhottanut äsken kieltäneensä Hänen olemassa-oloaan.
Tätä herjaus-palstaketta seurasi toinen, täynnä soimauksia _pelkureita_
vastaan, s.o. niitä, jotka vankeuden kova onni tekee hurskaiksi.
Minä näytin yhdelle vartijoista näitä ilkeyksiä ja kysyin, kuka oli ne
kirjoittanut. -- Hyvä, sanoi hän, että olen ne löytänyt; niitä on niin
paljo, eikä minulla ole ollut aikaa etsiä!
Ja viipymättä hän rupesi heti veitsellä raapimaan maan muuria,
hävittääksensä tuon kirjoituksen.
-- Minkätähden noin teette? kysyin minä.
-- Sentähden että mies, joka sen kirjoitti ja joka tuli hengeltä
tuomituksi uhkamurhasta, sitten katui sitä ja pyysi minulta, hyväksi
työksi, että hävittäisin kirjoituksen.
-- Jumala häntä armahtakoon! huudahdin. Minkälaisen murhan oli hän
tehnyt?
-- Kun hän ei voinut surmata itse vihamiestänsä, hän kosti surmaamalla
hänen poikansa, jonka vertaista lasta harvoin näkee maan päällä.
Minä kauhistuin. Siihen määrään voi siis koston vimma paisua! Ja mokoma
hirviö pöyhkeilee puheessaan, ikäänkuin jos olisi kaikkea inhimillistä
heikkoutta korkeampi olento! Surmata viaton, ja lapsi!