Onnettomuudessani olen kuitenkin, arvelin ma, siinä kohden onnen
suosima, että minulle on annettu huone maakerroksessa, pihan varrella,
jossa tuo armas lapsukainen muutaman askeleen päästä voi minun kanssani
sievästi keskustella mykkäin tavalla. Ihmeellinen on todellakin
ihmisen tajunlahja! Kuinka paljon me sanomme toisillemme, hän ja minä,
silmien ja kasvojen monivaihtelevalla kielellä! Mitä suloutta hänen
liikkeissään, kun hän näkee minun hymyilevän! kuinka hän koettaa niitä
muuttaa, jos näkee, ett'eivät ne ole minulle mieleen! Kuinka hän
ymmärtää minun suosiotani, hyväillessään tahi kestittäessään jotakuta
kumppaleistaan! Kukapa sitä uskoisi, että minä, ikkunassa vaan seisoen,
voin olla milt'ei opettajana, kasvattajana tuolle lapsi raukalle. Tätä
keskinäistä viittauskieltä yhä toistamiseen harjoitellen, tulemme yhä
täydellisemmin ajatuksiamme vaihtamaan, toinen toistamme ymmärtämään.
Kuta enemmin hän huomaa oppivansa ja edistyvänsä minun kauttani,
sitä enemmin hän minusta pitää. Tulen olemaan hänelle järjen ja
hyvyyden enkelinä; hän tottuu ilmaisemaan minulle huolensa, ilonsa,
toiveensa; minä taas häntä lohduttamaan, jalostuttamaan, elämän tielle
opastelemaan. Kenties tulen täällä ijästymään, kun kohtaloni päätös
näin lykätään kuukaudesta toiseen. Kenties tuo lapsi tulee kasvamaan
silmieni edessä, sekä vielä saamaan jonkun palvelustoimen tässä
huoneessa. Lahjakas kuin näkyy olevan, niin mitä ei hänestä vielä
voisi tulla? Voi kuitenkin, ei muuta kuin oivallinen alavartija tahi
jotain senkaltaista. Mutta niinkin, enkö ole hyvää työtä tehnyt, jos
minun on puolestani onnistunut herättää hänen sielussaan halua toimia
kunnon ihmisten mieliksi ja omantunnon mukaisesti, ja totuttaa häntä
ihmis-rakkauden tunteihin?
Nämä mietteet olivat aivan luonnollisia. Lapsukaisia olen aina
rakastanut, ja opettajan virka on minusta mitä jalointa. Semmoisena
olin muutama vuosi sitten ollut Giacomo ja Giulio Porro'lle, kahdelle
toivehikkaalle nuorukaiselle, joita rakastin ja aina olen rakastava
niinkuin omia poikiani. Jumala tietää, kuinka usein minä vankilassa
ajattelin heitä, kuinka surin sitä, ett'en saanut päähän saakka
johdattaa heidän kasvatustaan, kuinka hartaasti toivoin heille uutta
opettajaa, joka rakkaudessa vetäisi minulle vertoja!
Monesti en voinut olla huudahtamatta: Mikä iva kuitenkin! Giacomo'n ja
Giulio'n, näiden luonnon ja rikkauden parahilla lahjoilla varustettujen
nuorukaisten sijaan, saan tässä oppilaaksi mykän, ryysyisen
poikaraukan, jonka vanhemmat olivat rosvoja!... josta korkeintaan voi
tulla alavartija, toisin sanoen poliisi.
Nämät mietteet hämmensivät ja masensivat mieltäni. Mutta tuskin ennätti
tuon lapsiraukan rääky korviini, niin vereni taas virtaili virkeämmin,
niinkuin isän, joka kuulee oman lapsensa äänen. Sekä rääky, että hänen
katsantonsa haihduttivat tuon ylenkatseen mielestäni. -- Eihän se ole
hänen syynsä, että hän on kurja ja turvaton, kelvottomien vanhempien
synnyttämä. Ihmishenki, viattomuuden ijässä, on aina arvossa pidettävä.
Näin arvelin ja katselin häntä päivä päivältä yhä lempeämmillä
silmillä, kullinpa jo havaitsevani hänessä järjen kehitystä, ja
vahvistuin päätöksessäni ottaa hänen kasvatuksensa huostaani. Kaikkia
mahdollisuuksia haaveksien, ajattelin että, jos minun ehkä vielä
onnistuisi päästä vapaaksi, niin minä varojeni salliessa panisin tämän
lapsen johonkin mykkäkouluun, siten avaten hänelle tien parempaan
virkaan kuin vankivartijan toimi on.
Näin minä hyvillä mielin mietin tuon lapsen parasta, kun eräänä päivänä
alavartijat tulivat minua ottamaan.
-- Asunnon muutos, hyvä herra! -- Mitä se tietää?
-- Niin on käsky, että teidän on muuttaminen toiseen kammioon.
-- Minkätähden?
-- Toinen lintu, ja se suuri, on saatu kiinni, ja tämä kun on paras
huone... ymmärrättehän...
-- Ymmärrän: tää on vastatulleiden ensi suoja.
Ja he veivät minut pihan toiselle puolelle kammioon, mistä, oi
surkeata, en enään saattanut mykän kanssa puhella. Pihan yli mennessäni
näin lapsiparan maassa istuvan, surullisna, alakuloisna; hän ymmärsi,
että hän kadotti minut. Ei hetkeäkään, niin hän hypähti ylös ja juoksi
minua vastaan. Vartijat tahtoivat ajaa hänet pois, mutta minä otin
häntä syliini ja, likaisena kuin olikin, suutelin häntä hellästi
useampia kertoja; vihdoin erosin hänestä kyynelsilmin.