Kenpä epäilisikään, että on hauskempi elää vapaudessa kuin vankilassa?
Ja kuitenkin voi vankeudenkin kurjassa tilassa mielihyvällä viettää
päiviänsä, kun vaan ajattelee, että Jumala on kaikkialla läsnä, että
maailman huvit ovat katoavaisia ja että todellinen onni riippuu
omastatunnosta eikä ulkonaisista esineistä. Vähemmässä ajassa kuin
kuukaudessa olin oppinut, ell'en täydellisesti, niin kumminkin
välttävästi, tyytymään tilaani. Tiesin että, kosk'en tahtonut
kelvottomasti ostaa rankaisemattomuuttani toverieni uhraamisella, niin
edessäni oli hirsipuu tahi pitkällinen vankeus. Pakko siis tyytyä
ja valmistua kohtaloonsa. -- Elän, arvelin, niin kauan kuin minulle
suodaan ilmaa hengittääkseni; kun sitä kielletään, te'en mä niinkuin
sairas ainakin, jonka viimeinen hetki on käsissä: kuolen. --
Koetin olla mitäkään valittamatta ja hankkia mielelleni kaikkea
tyytymystä, mitä suinkin oli tarjona. Tavallinen keinoni oli se, että
johdatin muistooni niitä rakkaita, jotka tähän asti olivat päiviäni
sulostuttaneet: armaita vanhempiani, veljiäni, sisariani, niitä ja
niitä ystäviä, hyvää kasvatustani, kirjallisia harrastuksiani y.m. Kuka
oli enemmin ollut onnen suosikki kuin minä? Miks'en siitä kiittäisi
Jumalaa, joskin paha sattumus nyt oli tuon onnen katkaissut? Aika ajoin
tosin nämä muistot minua liikuttivat kyyneleihin saakka, mutta sitten
hyvä mieli palasi jälleen.
Jo vankeuteni ensimmäisinä päivinä olin saanut ystävän. Se ei ollut
kukaan vartijoista eikä myöskään noista tutkijaherroista, ja kuitenkin
se oli inhimillinen olento. Kukapa sitten? -- Mykkä lapsukainen, viiden
tai kuuden vuoden ikäinen. Hänen vanhempansa olivat rosvoja, jotka
oikeus jo oli tuominnut. Orpo raukka oli jäänyt poliisin hoidettavaksi
yhdessä muitten samanlaatuisten lapsien kanssa. He asuivat kaikki
yhdessä huoneessa vastapäätä minun komeroani, ja määrätyillä tunneilla
avattiin heille ovi, että pääsivät pihalle.
Mykkä tuli silloin ikkunani alle, hymyillen ja käsillänsä viittoillen.
Minä heitin hänelle aika leipäpalan, jonka hän ilomielin otti; sitte
hän juoksi kumppaliensa luo, jakeli sitä niillekin ja palasi ikkunani
alle syömään osansa, kauniit silmät kiitollisuudesta loistaen.
Toiset lapset katselivat minua loitommalta, uskaltamatta minua
lähestyä; mykkä piti minusta, eikä ainoasti tuon leipäpalasen tähden.
Toisinaan hän ei tietänyt mitä tehdä leivällä, ja viittaili minulle,
että hän ja kumppalit olivat syöneet kylläksi. Jos hän silloin näki
alavartijan menevän huoneeseni, niin hän antoi hänen tuoda takaisin
minulle leivänjätökset. Vaikk'ei hän silloin mitään minulta odottanut,
jäi hän kuitenkin ikkunani edustalle sievästi leikitellen ja iloiten,
että minä häntä näin. Kerran vartija laski lapsukaisen minun
huoneeseni; sisään päästyään tämä juoksi heti polviani syleilemään, ja
kirkaisi samalla iloisesti. Minä otin hänet syliini, ja sanomatonta
on, millä innolla hän minua hyväili. Kuinka paljon rakkautta tuossa
pienoisessa povessa! Ja kuinka mielelläni olisin tahtonut hankkia
hänelle hyvää kasvatusta, pelastaakseni hänet tuosta kurjasta tilasta!
En ole koskaan saanut tietää hänen nimeänsä; itsekään hän ei tiennyt,
oliko hänellä semmoista. Aina hän oli iloinen, enkä nähnyt hänen
itkevän kuin yhden ainoan kerran, jolloin, en tiedä mistä syystä,
vartija oli häntä lyönyt. Merkillistä! Mokomassa paikassa eläminen
näytti olevan mitä kovin onnettomuus, ja kumminkin tämä lapsi oli
varmaan yhtä onnellinen kuin suinkin mikään ruhtinaan lapsi hänen
ijällänsä. Tätä ajatellessani huomasin, että ihmisen mielentila
ei välttämättömästi riipu olopaikasta. Kun vaan hillitsemme
mielikuvitustamme, niin voimme olla tyytyväisinä milt'ei missä
tahansa. Väleen kuluvat päivän hetket, ja kun illalla menemme levolle,
nälkää tai kipuja kärsimättä, mitäpä siitä huoliminen onko vuoteemme
vankilaksi vai palatsiksi kutsuttujen muurien sisässä?
Hyvä neuvo tosiaan! Mutta millä lailla mielikuvitus on hillittävä,
siinäpä juuri kysymys. Minä kyllä koettelin, ja usein se näytti minusta
hyvinkin onnistuvan; mutta yhtä usein tuo tyranni pääsi vallallensa, ja
pahoilla mielin minä hämmästyin heikkouttani.