Kun vihdoin pääsin tuon tutkinnon, vaivoista, eikä ollut mitään, millä
ajatuksiani askarruttaa, silloin yksinäisyys rupesi tuntumaan raskaalta.
Tosin minun sallittiin pitää Pyhä Raamattu ja Dante; tosin oli mulla
tarjona päävartijan oma kirjasto, jossa löytyi muutamia Scudéry'n ja
Piazzi'n romaaneja, huonompia mainitsemattakaan; mutta mieleni tila
oli liian levoton, voidaksensa kiintyä lukemiseen. Joka päivä opin
muistiin yhden Dante'n runoista, vaikka niin koneentapaisesti, että
enemmän ajattelin elämäni vaiheita, kuin opittavia värssyjä. Sama
oli asian laita muitakin kirjoja lukiessani, paitsi joskus muutamia
paikkoja Raamatussa. Tätä pyhää kirjaa olin aina pitänyt rakkaana,
silloinkin kun usko oli minussa heikoimmillaan; mutta nyt minä luin
sitä suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan, joskin usein kyllä
sattui, että vasten tahtoani ajatukseni poikkesivat muuanne, niin
ett'en oivaltanut mitä luin. Vähitellen pääsin kuitenkin tuosta
hajamielisyydestä, ja pyhä sana tuli minulle yhä rakkaammaksi.
Tämmöinen lukeminen ei antanut minulle vähintäkään taipumusta
semmoiseen umpijumalisuuteen, joka tekee alamieliseksi taikka saattaa
uskonvimmaan. Se vaan opetti minua rakastamaan Jumalaa ja ihmisiä,
haluamaan oikeuden valtaa ja vihaamaan vääryyttä, mutta sen ohessa
antamaan väärintekijöille anteeksi. Mitä filosofiiasta ehkä olin
oppinut hyvää, sitä uusi uskoni ei suinkaan kumonnut, vaan päinvastoin
se sitä vahvisti vielä syvemmillä ja pätevämmillä perusteilla.
Kerran luin, että ihmisen on tarpeen taukoamatta rukoilla, mutta
ett'ei rukouksen arvo ole pitkissä sananhölpötyksissä, niinkuin
pakanat luulevat, vaan yksinkertaisessa Jumalan palvelemisessa niin
sanoissa kuin töissä, niin että kaikessa koemme noudattaa Jumalan pyhää
tahtoa. Siitä alkaen päätin todellakin ruveta näin ahkerasti rukousta
harjoittamaan, s.o. valvomaan ja varomaan ett'ei mieleeni nousisi
ajatustakaan, joka ei pyytäisi olla Jumalan käskyjen mukainen.
Rukoillessani olin aina lyhytpuheinen, en suinkaan siitä syystä,
että olisin pitkiä rukouksia halveksinut (päinvastoin luulen niitä
yleensä hyödyllisiksi, mille enemmän, mille vähemmän, hartauden
ylläpitämiseksi), mutta sentähden, että luontoni ei sallinut minun
lukea pitkää rukoustekstiä, hajaantumattani ja horjumattani pois itse
aineesta.
Harrastukseni olla lakkaamatta Jumalan silmien edessä, se ei ollut
mikään mieltäni rasittava taakka tai pelon syy, vaan suloinen asia.
Muistaen, että Jumala ainiaan on lähellä meitä, että Hän on meissä tahi
pikemmin me Hänessä, minusta yksinäisyys näytti joka päivä enemmän
kadottavan kammoansa. "Enkö ole mitä parhaassa seurassa?" arvelin
itsekseni, ja reipastuneena hyräelin ja viheltelin ilosta ja sulon
tunteesta.
-- Entäpä, niin arvelin itsekseni, jos kova tauti olisi tullut ja
vienyt minut hautaan. Eivätköhän rakkaat omaiseni, jos kuinkakin
katkerasti olisivat kuoloani surreet, kuitenkaan vähitellen olisi
virkistyneet ja poissa-olooni tottuneet? Nytpä ei hauta, vaan vankila
minun tempasi; onko peljättävä, ett'ei Jumala ole suova heille yhtä
paljon voimaa? --
Hartaasti rukoilin heidän edestänsä, joskus kyynel silmissäni, mutta se
kyynel ei ollut suloutta vailla. Vahva oli luottamukseni, että Jumala
oli sekä heitä että minua ylläpitävä, enkä siinä toivossa ole pettynyt.