Tirola näytti tosin hyväsydämiseltä, mutta samassa luulin huomaavani
hänen silmissään jotakin vilpillistä, eikä hänen kasvoissaan suinkaan
mitään jaloutta kuvastunut. Muuten en olisi vastustanut haluani pyytää
häntä airueekseni. Kenties olisi yksi aikanansa ystävälleni lähetetty
kirje antanut hänelle tilaisuutta korjata jotain hairahdusta, -- ja
kenties tämä olisi pelastanut, joskin ei häntä poloista, joka jo oli
liian epäluulon alaisena, niin kumminkin muutamia muita ja itsenikin!
Kärsivällisyyttä! Niin piti käydä.
Tutkimustani jatkettiin ja pitkitettiin useampia päiviä, jolloin en
saanut muuta väliaikaa kuin ruokahetket.
Niin kauan kuin sitä kesti, kuluivat päiväni hyvin nopeasti, sillä ei
ollut aikaa muuta ajatella, kuin mitä piti vastata kaikkiin noihin
erilaatuisiin kysymyksiin, sekä ruokahetkillä ja illoin johtaa niitä
uudestaan mieleeni, miettiäkseni mitä kaikkea oli minulta kuulusteltu
ja mitä olin siihen vastannut sekä mitä vielä tulisi kysyttäväksi.
Ensimmäisen viikkokauden lopulla sattui minulle kova kiusa. Ystäväni
Maroncelli raukka, yhtä halukkaana kuin minäkin saamaan jotain yhteyttä
aikaan keskenämme, lähetti minulle salakirjeen, ei alavartijoiden,
vaan erään vangin kautta, joka jossain toimessa kävi heidän kanssaan
komerossani. Mies oli noin kuuden-, seitsemänkymmenen paikoilla,
tuomittu en tiedä kuin monen kuukauden vankeuteen.
Neulalla pistin sormeeni, piirsin verelläni muutaman sanan
vastaukseksi, ja annoin paperin takaisin vanhukselle. Vaan pahaksi
onneksi hän joutui luulon-alaiseksi, tarkastettiin perinjuurin, ja
kirje löydettiin. Siitä vanhus parkaa ruoskittiin, kuten luulen, sillä
korviini kuului kova parkuminen, enkä häntä enää saanut nähdä.
Tutkintoon kutsuttuna minä vimmastuin nähdessäni verelläni piirretyn
kirjeen edessäni (Jumalan kiitos, se ei sisältänyt mitään vaarallista,
vaan näytti yksinkertaiselta tervehdykseltä). Kysyttiin, millä
tapaa olin vertani vuodattanut, neula otettiin pois, ja naurettiin
juonelleni. Minunpa ei tehnyt mieli nauraa! En saanut silmistäni
poistetuksi tuon vanhuksen kuvaa. Häntä pelastaakseni olisin mielelläni
itse kärsinyt kovan rangaistuksen. Ja kun kuulin tuon parunnan, jonka
arvasin häneltä tulevan, silmäni täyttyivät kyynelistä.
Turhaan kyselin vartijoilta, miten vanhuksen oli käynyt. He pudistivat
vaan päätään, sanoen: "se leikki tuli hänelle kalliiksi -- eipä hän
enää liene moista uudistava -- onpa hänellä nyt vähäsen rauhaa". Sen
enempää he eivät tahtoneet ilmaista.
Tarkoittivatko he näillä lauseilla sitä, että vanhus oli pantu
kovempaan vankeuteen vai sitäkö, että hän oli piestessä tahi sen
johdosta kuollut?
Eräänä päivänä luulin näkeväni hänet pihan toisella puolella holvin
alla, halkotaakka hartioilla. Sydäntäni tykytti, ikäänkuin jos olisin
nähnyt oman veljeni.