Siinä päätöksessäni minä olen sittemmin pysynyt, mutta tuona
ensimmäisenä yönä vankilassa ryhdyin ensikerran sitä kaikin
puolin punnitsemaan ja ikäänkuin omakseni ottamaan. Aamupuolella
levottomuuteni ihmeekseni asettui. Saatoin taas ajatella vanhempiani
ja muita rakkahia, olemattani epäilyksissä heidän mielenlujuudestansa;
ja muistellessani heidän vakavata luonnettansa, tunsin sydämessäni
lohdutusta.
Mistäpä tuo äskeinen tuskani, kun heitä ajattelin, ja nyt, mistäpä niin
täydellinen luottamus heidän vakavuuteensa? Oliko tämä muutos joku
ihme, vai heränneen uskoni luonnollinen vaikutus? -- Vähätpä siitä,
miksi niitä nimitetään, näitä uskonnon todellisia, yleviä hyväntekoja!
Keskiyönä oli kaksi alavartijaa tullut minun komerooni katselmusta
varten, ja silloin olin ollut mitä pahimmalla mielin. Aamulla, kun
palasivat, olin hyvällä tuulella, jopa leikillinenkin.
-- Yöllä, herra, olitte kuin ampiainen, virkkoi toinen, nimeltään
Tirola; nyt on aivan toisin, ja sepä hyvä; näkeehän, ett'ette ole --
suokaa anteeksi -- mikään hirtehinen, sillä nuo rosvot (olen, näetten,
jo vanha ammatissani ja havaintoni eivät juuri ole tuulesta temmatut)
ovat vankeutensa toisena päivänä raivoisammat kuin ensimmäisenä.
Suvaatteko nuuskaa?
-- En ole tottunut; vaan olkoon menneeksi, jos niin tahdotte. Muuten,
mitä teidän havaintoonne tulee, niin se ei minusta näytä niin
viisaalta, kuin joksi te sitä luulette. Jos minä tänä aamuna en ole
ampiaisen kaltainen, eikö se muutos voisi tulla ajattelemattomuudesta,
siitä että liian herkkäuskoisesti toivon päästä täältä irti?
-- Epäilemättä, hyvä herra, jos muusta syystä olisitte täällä; mutta
näissä valtiollisissa asioissa ei nykyaikaan saa luulla rettelöiden
niin yks kaks selviävän. Niin narrimainen te ette suinkaan ole. Suokaa
anteeksi, että niin vapaasti puhun! Suvaatteko vielä nuuskauksen?
-- Antakaa vaan! Mutta sanokaapas, kuinka teillä saattaa olla niin
iloiset kasvot, vaikka yhä elätte onnettomien keskellä?
-- Te luulette ehkä syyksi siihen, ett'en huoli mitään muiden
vaivoista; no, en ota sitä itsekään oikein selvittääkseni; sen vaan
sanon, että usein muiden kyyneleet käyvät minullekin huoleksi. Ja monta
kertaa olen olevinani iloinen, ainoastaan saadakseni vankiraukatkin
hymyilemään.
-- Tosiaan, te kelpo mies, nyt ma arvaan, mit'en ennen koskaan, että
voi olla vankivartijana ja samalla mitä oivallisin mies.
-- Ei ammatti tee siihen mitään, hyvä herra. Tuon holvin takana, jonka
näette pihan toisella puolella, on toinen piha ja toiset vankihuoneet,
joissa vaimopuolisia pidetään. He ovat... tarpeetonta sitä sanoa...
pahamaineisia. Olkoonpa niin, mutta, hyvä herra, niissä löytyy
semmoisiakin, jotka, mitä sydämeen tulee, ovat enkeleitä. Ja jos te
olisitte vartija...
-- Minäkö?... (ja purskahdin nauruun).
Tirola joutui naurustani hämilleen ja vaikeni. Arvattavasti hän oli
aikonut sanoa, että jos olisin vankivartija, niin tuskin voisin olla
mieltymättä yhteen näistä onnettomista.
Sen sijaan hän kysyi, mitä tahdoin aamulliseksi, meni ja toi muutaman
minuutin perästä kahvia.
Katselin häntä tarkasti silmiin, viekkaasti hymyillen ikäänkuin jos
kysyisin: "ottaisitko viedäksesi kirjeen toiselle onnettomalle,
Maroncelli ystävälleni?" Ja vastaukseksi hän hymyili tavalla, joka
näytti merkitsevän; "en, hyvä herra; ja jos käännytte johonkuhun
toiseen vartijoista, ja hän suostuu, niin olkaa varoillanne, sillä hän
teidät pettää".
En tiedä varmaan, ymmärsikö hän minua, enkä myöskään, ymmärsinkö minä
häntä. Sen vaan tiedän, että olin jo kymmenen kertaa pyytämäisilläni
häneltä paperia ja kynää, enkä kuitenkaan uskaltanut; sillä hänen
silmissään luulin lukevani varoituksen, ett'en luottaisi kehenkään, ja
muihin vielä vähemmän kuin häneen.