Hirveätä on todellakin herätä ensimmäisenä yönä vankilassa! --
Onko mahdollista (niin mä virkahdin muistaessani missä olin), onko
mahdollista, että minä olen täällä? Eikö se vaan ole unta? Eilen siis
pantiin minut kiinni, eilen oli tuo pitkä tutkimus, jota huomenna
jatketaan ja Jumala ties kuinka kauan vielä! Eilen siis, ennen kuin
nukuin, minä itkin niin katkerasti ajatellessani vanhempiani!... Yön
rauhaisuus, syvä hiljaisuus, lyhyt uni, joka oli virvoittanut henkeni
voimia, näyttivät sadan kerroin kartuttaneen surunkin valtaa. Tässä
toimettomuuden tyhjyydessä tunki mielikuvitukseeni tavattoman elävästi
kaikkien omaisteni suru ja etenkin isän ja äidin murhe, kun saisivat
tiedon minun vangitsemisestani.
-- Tällä hetkellä, lausuin, he makaavat vielä rauhallista unta,
taikkapa, jos ovat valveilla, ajattelevat ehkä hellästi minua,
aavistamatta missä tilassa minä olen! Onnelliset he, jos Jumala ottaisi
heidät pois maailmasta, ennenkuin tieto minun vankeudestani ehtii
Torinoon! Kuka on antava heille voimaa kestääkseen tätä kovan onnen
iskua?
Mutta kuuluipa sisällinen ääni vastaavan: -- Hän, jota kaikki
onnettomat rukoilevat, rakastavat ja tuntevat omassa povessansakin!
Hän, joka antoi Äidille voimaa seurata Poikaansa Golgatan mäelle ja
seisoa ristin juurella: onnettomien ystävä, kuolevaisten ystävä!
Ensikerran uskonto pääsi voitolle sydämessäni, ja siitä onnesta on
minun kiittäminen lapsellista rakkauttani.
Ennen olin minä, vaikk'en juuri uskoton, kuitenkin vähän ja kehnosti
seurannut uskonnon neuvoja. Nuo tavalliset väitteet uskontoa vastaan,
ne tosin eivät minusta olleet suuri-arvoisia; mutta yhtähyvin
tuhannen viisastelevaa epäilystä oli vakuutustani häirinnyt. Itse
Jumalan olemuksesta minulla jo aikoja sitte ei enää ollut epäilystä,
ja tavantakaa sanoin itselleni, että jos kerran Jumala on olemassa,
niin hänen vanhurskaudestaan välttämättömästi seuraa, että kuoleman
jälkeen löytyy toinen elämä ihmiselle, joka tässä kurjassa maailmassa
saapi paljon kärsiä; että meidän on siis täysi oikeus tavoittaa
tuon toisen elämän hyvää, ja että sen teemme, kun rakastamme
Jumalaa ja lähimmäisiämme ja alinomaa pyydämme jalostua hyvissä
töissä ja himojemme kukistamisessa. Niin olin jo aikoja arvellut ja
vielä lisännyt: -- Mitä on kristillisyys, ell'ei juuri tämmöistä
jalostumis-pyrintöä? -- Ja koska Kristin-uskon olento näin esiintyy
puhtaana, järjellisenä ja kumoamattomana, niin kummalta minusta
näytti, että aika tulisi, jolloin filosofiia uskaltaa kehua: -- Tästä
lähtien olen minä astuva sen sijaan. -- Ja millä lailla olet sitä
tekevä? Paheitako opettamalla? -- Ei suinkaan. -- Vai hyveitäkö? Jos
niin, katso, nämä ilmestyvät juuri rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä
kohtaan; siis ihan samaa kuin mitä Kristin-usko opettaa.
Mutta huolimatta siitä, että minä vuosikaudet näin olin ajatellut, en
tullut päätöstä tehneeksi: ole siis johdonmukainen, ole tosikristitty!
älä huoli, joskin näet tätä pyhää uskoa välistä väärin käytettävän! älä
pahastu muutamasta hämärästä kohdasta Kirkon opissa, koska pääkohta on
selvä, nimittäin: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi!
Vankilassa vihdoin päätin ratkaista asian, ja sen teinkin. Epäilin
tosin vähän aikaa, ajatellen että, jos joku saisi tietää minun nyt
tulleen entistä uskovaisemmaksi, niin hän saattaisi pitää minua
ulkokullattuna ja kovan onnen masentamana. Mutta itse tietäen, ett'ei
niin ollut laitani, enpä tuosta muitten mahdollisesta epäluulosta
ollut millänikään, vaan päätin tästä lähtien olla kristitty ja sen
peittelemättä tunnustaakin.