Perjantaina Lokakuun 13 p:nä 1820 minä vangittiin Milanossa ja vietiin
Santa Margherita nimiseen vankilaan. Kello oli 3 iltapuolella. Minua
tutkittiin ja kuulusteltiin koko se päivä ja monta seuraavatakin. Vaan
se sikseen. Niinkuin halveksittu rakastaja vihdoin päättää arvokkaasti
kääntää selkänsä kaunottarelleen, niin minä nyt jätän politiikin ja
kerron muita asioita.
Yhdeksän aikaan iltasella tuona onnetonna perjantaina oikeudenkirjuri
jätti minut vankivartijan haltuun, joka vei minut itseäni varten
määrättyyn komeroon ja siellä kohteliaasti pyysi minua jättämään
toistaiseksi hänen takeensa kelloni, rahani ja kaikki, mitä oli
lakkarissani; ne saatuansa hän toivotti kunnioituksella hyvää yötä.
-- Kuulkaapas, ystäväni, sanoin minä; tänään en vielä ole syönyt
päivällistä, toimittakaa minulle jotain syötävää.
-- Paikalla, ravintola on aivan lähellä; ja saattepa nähdä, hyvä herra,
kuinka oivallista viiniä!
-- En juo viiniä!
Tämän kuultuansa mies katsahti minuun pelonsekaisella kummastuksella,
toivoen, että laskin leikkiä. Vankivartijat, jotka pitävät ravintolaa,
kauhistuvat, jos heille sattuu tulemaan joku maistamaton vanki.
-- Tosiaankin, en juo viiniä.
-- Minun on sääli teitä, kahta ikävämmäksi tulee teille yksinolo... Ja
nähtyänsä ett'en muuttanut mielipidettäni, hän meni ulos. Ei puoltakaan
tuntia, niin ruoka oli edessäni; söin pari suupalasta, nielasin
lasillisen vettä, ja jäin jälleen yksinäni.
Huoneeni oli maakerroksessa, ikkuna pihaan päin. Komeroita kummallakin
puolen, komeroita ylläni, komeroita vastapäätä. Nojautuen ikkunaan,
kuuntelin hetken aikaa, kuinka vartijoita tuli ja meni, sekä vankien
hurjaa laulua.
Ajattelin itsekseni: Vuosisata sitte tämä kartano oli naisluostarina;
johtuiko silloin koskaan noiden hurskaitten katuvaisten mieleen, että
heidän komeroissaan tänään tulisi kaikumaan, ei naisten huokauksia ja
hartaita kiitosveisuja, vaan jumalattomia herjauksia ja renttulauluja,
että niissä tulisi oleskelemaan kaikenlaisia pahantekijöitä, parhaasta
päästä kuritustyöhön tahi hirteen tuomittuja? Ja vuosisadan perästä,
kukahan silloin tullee näissä komeroissa päiviänsä viettämään? Oi
aikojen ja kaikkien kappalten ikuista vaihtelevaisuutta! Ken teitä
ottaa miettiäksensä, voipiko hän liioin tuskastua, jos onni herkeää
hänelle hymyilemästä, jos hän haudataan vankilaan taikkapa hirsipuu
häntä uhkaa? Eilen olin onnellisin ihminen maan päällä, tänään en
nauti enään ainoatakaan entisen elämäni suloa: en vapautta, en
ystävien seuraa, en toivoakaan! Niin, mieletöntä olisi ajatella
niiden palaamista. Tästä olen ulos pääsevä ainoastaan joutuakseni
vieläkin kurjempaan vankilaan tahi pyövelin käsiin! Olkoon menneeksi:
kuolemani jälkeisenä päivänä on juuri kuin jos olisin henkeni heittänyt
komeassa linnassa ja ruumiini olisi hautaan viety mitä loistavimmilla
kunnian-osoituksilla.
Näin mietiskellessäni aikojen vaihtelevaisuutta, mieleni jälleen
virkistyi. Mutta uudestaan astuivat silmieni eteen nuo rakkaat kuvat:
isä, äiti, kaksi veljestä, kaksi sisarta, ja toinenkin perhe, jota
rakastin niinkuin omaani; ja kaikki filosofilliset mietteet haihtuivat
tyhjään. Lujuuteni höltyi ja kuni lapsi minä herskähdin itkemään.