W. Churberg'in romani-kirjasto; 3. vuosikerta.
Helsingissä,
G. W. Edlund,
1884
Tekijän elämäkerta.
Silvio Pellico syntyi Saluzzo'ssa Piemont'issa vuonna 1789. Hänen
isänsä oli virkamies sota-asiain osastossa Milano'ssa ja jälestäpäin
Turin'issa. Jonkun aikaa Franskassa vietettyään hän yhtyi isäänsä
Milano'ssa ja määrättiin Franskan kielen professoriksi sotilas-orpojen
seminariin samassa kaupungissa. Sydämen pohjasta harrastaen
kirjallisuutta ja vapautta hän rakensi tuttavuutta Ugo Foscolo'n,
runoilijan, ja muitten kirjailijain kanssa sekä liittyi useihin
eteviin miehiin, jotka toivoivat Lombardian vapauttamista Itävallan
herruudesta. Vuonna 1819 hän sepitti "Francesca da Rimini" nimisen
murhe-näytelmän, joka riemulla vastaan-otettiin Italian etevimmissä
kaupungeissa. Muita teoksia kirjoitettuaan hän samana vuonna
Berchet'in, Confalonieri'n, Sismondi'n ynnä muitten avulla perusti
"Il Conciliatore" (Sovittaja) nimisen sanomalehden, jota aiottiin
vapaamielisten perus-aatteitten mukaan toimittaa. Itävallan hallitus
kielsi kuitenkin lyhyen ajan perästä sitä painattamasta. 1820 vuoden
loppupuolella Pellico yhtäkkiä vangittiin ja syytettiin vehkeilemisestä
voimassa olevaa järjestystä vastaan. Ensiksi hän suljettiin Santa
Margherita nimiseen vankilaan Milano'ssa, mutta vietiin jälestäpäin
Venezia'n läheiseen San Michele saareen. Siellä ollessaan hän vuonna
1822 tutkittiin ja tuomittiin kuolemaan, joka tuomio kuitenkin
muutettiin viidentoista-vuotiseksi kovaksi vankeudeksi Spielberg'in
linnassa. Ensimäisinä vankeutensa kahdeksanatoista kuukautena hän
oli kyllä onnellinen saamaan leppeän linnanpäällikön, joka salli
hänen käyttää kynää, läkkiä ja paperia sekä lukea Raamattua, Homeroa,
Dante'a, Petrarca'a, Shakespeare'a, Göthe'ä, Scott'ia, Byron'ia
ja Schiller'iä ynnä muita kirjailijoita; mutta kun tämä päällikkö
siirrettiin toiseen vankilaan, kävi Pellicon asema seuraavina neljänä
vuonna erittäin tuskalloiseksi, ja hänen terveytensä melkein kokonaan
turmeltui. 1827-30 vuosien välillä häntä kohdeltiin suuremmalla
lempeydellä, ja jälkimäisenä vuonna hänelle ilmoitettiin, että hän
pian saisi jälleen vapautensa, jonka hän todella kohta perästäpäin
saikin. Vuonna 1833 hän kirjoitti "Le mie prigioni" (Vankeuteni)
nimisen kirjan, jonka esitystapa oli liikuttavan yksinkertainen,
joka käännettiin kaikille Europan kielille ja jota joka paikassa
ihmeteltiin. Vapaaksi päästyänsä hän oli palannut Turin'iin, jossa
hänen vanhempansa asuivat. Siellä hän antautui kirjallisiin toimiin
ja sepitti muun muassa kolme murhe-näytelmää sekä yhden proosallisen
teoksen "Doveri degli uomini'n" (Ihmisen velvollisuudet). Hän kuoli
Turin'issa 1854. Hänen kuolemansa jälkeen hänen muistoonpanonsa,
kirjevaihtonsa ja julkaisemattomat teoksensa toimitettiin painoon.
_Beeton's Dictionary of Universal Information_.
Tekijän esipuhe.
Olenko nämät elämän-vaiheeni turhamaisuudesta kirjoittanut, ainoastaan
saadakseni itsestäni puhua? Minä toivon, ettei niin ole laita; ja
sikäli kuin joku pystyy olemaan tuomarina omassa asiassaan, luulen
tarkoitukseni olleen jalompaa laatua: -- minä arvelin, että kertomalla
omia kärsimyksiäni ja esittelemällä niitä lohdutuksia; jotka
kokemukseni mukaan kovimmassakin onnettomuudessa vielä ovat ihmisen
tarjona, voisin monta onnetonta tukea; -- minä tahdoin antaa todistusta
siitä, että keskellä pitkiä kidutuksiani en kuitenkaan ole havainnut
todeksi, että ihmiskunta on niin väärintekeväinen, että se ansaitsee
aivan ankaraa tuomiota, ja että kunnollisia luontoja löytyy niin
harvassa, kuin tavallisesti vakuutetaan; -- kehoittaa tahdoin jaloja
sydämiä oikein kuolevaisia rakastamaan eikä vihaamaan, leppymätöntä
vihaa pitämään ainoastaan halpaa teeskentelyä, pelkurimaisuutta,
jokaista siveellistä alennusta vastaan; -- tahdoin toistaa tuon
kaikille tunnetun totuuden, joka niin usein unhotetaan: että uskonto
ja filosofiia, niin toinen kuin toinenkin, vaativat lujaa tahtoa ja
tyynimielistä päätöstä, ja että missä eivät nämät molemmat ehdot
samalla haavaa ilmesty, siinä ei myöskään löydy oikeudentuntoa, ei
arvollisuutta eikä vakavaa perus-aatetta.