Ennen Suomen pääsyä Jäämerelle ovat suomalaiset ehtineet sinne.
Suomalainen siirtolaisuus Jäämeren rannalla taas on lähinnä ollut
seuraus kansallisesta ja valtiollisesta kehityksestä Lapissa.
Nykyinen Suomen Lappi ei muodosta erityistä luonnonmaantieteellistä
kokonaisuutta eikä sillä ole selviä luonnollisia rajoja; Lapin nykyiset
rajat ovat suureksi osaksi jokia, vaikka jokien väliset tunturit
olisivat rajoiksi paljon sopivammat. Sen vesistöt laskevat
Pohjanlahteen, Vienanmereen ja Jäämereen. Se on Ruotsin, Norjan ja
Venäjän Lappien yhteinen yhtymäkohta, ja kaikilla niillä on ollut
monenlaisia suhteita siihen. Sen lappalainen asutus ja kulttuuri on
ollut hyvin hajanainen. Jaakko Fellman lausuu, että Suomen Lapin eri
osain asukkailla on vain vähän tai ei mitään kosketuksia sen toisten
seutujen asukkaiden kanssa. "Viimemainittu seikka -- hän jatkaa --
riippuu kuitenkin, paitsi pitkistä matkoista ja vaivaloisista
kulkulaitoksista, myöskin maakunnan pinnanmuodostuksesta, joka sen
jakaa toisistaan erillisiin alueisiin. Likemmin kuin muihin Lapin osiin
liittyy näet tässä suhteessa Utsjoki Ruijaan, Inari Venäjän Lappiin,
Enontekiö Länsipohjaan ja Ruotsin ja Norjan Lappeihin, Kuolajärvi ja
osa Sodankylää osittain Venäjän Lappiin, osittain Pohjanmaahan ja
Venäjän Karjalaan, Kuusamo viimemainittuun maakuntaan ja etelässä
lähellä oleviin Oulun läänin osiin." Mahtavain Kemin ja Tornion jokien
ja niiden laajain vesitieverkkojen kautta Suomen Lapin suuri pääosa
kuitenkin on aina ollut luonnollisessa ja historiallisessa yhteydessä
suomalaisen Pohjanmaan ja sen kautta koko Suomen kanssa. Nämä Lapin
seudut, ns. Kemin ja Tornion Lapit, tosin pirkkalaisajan jälkeen
hallinnollisesti yhdistettiin Ruotsin Länsipohjaan, joten Suomelle ei
jäänyt mitään sanottavaa Lappia. Mutta rauhallisella viljelys- ja
kulttuurityöllä Suomi valloitti itselleen Lapin. Pohjanmaan ja Tornion
kauppiaat pitivät edelleenkin Kemin ja Tornion Lappien kauppaa
käsissään. Enemmän merkitsi, että Kemin Lappi ja Inari v. 1633 ja
Utsjoki v. 1747 tulivat yhdistetyiksi Suomen kirkon piiriin, vaikka
valtiollisesti vielä jäivätkin varsinaisen Ruotsin yhteyteen. Tuo
kirkollinen valloitus oli suomalaisten pappien työtä, jotka
lähetyssaarnaajain tavoin perustivat kirkkoja Lappiin ja siellä
suomenkielellä opettivat kansaa ja sille saarnasivat.
Lapin varsinaisia valloittajia kuitenkin ovat suomalaiset
uutisasukkaat. Ensin kalastajina, sitten kaskenpolttajina ja vihdoin
säännöllisinä maanviljelijöinä suomalaiset tulokkaat vähitellen ovat
asuttaneet Lapin ja työntäneet pois lappalaisen asutuksen Saariselkään
asti. Saariselän pohjoispuolellakin ovat lappalaiset jo Inarissa
vähemmistönä ja ainoastaan Utsjoella on heillä vielä vastaiseksi
suojattu turvapaikka. Asutustaistelu Lapissa on, useista
vastenmielisistä piirteistään huolimatta, ollut korkeamman talous- ja
kulttuurimuodon taistelua alhaisempaa vastaan. V. 1754 todistettiin
Kuusamosta, että "maa, jonka muinoin yksi ainoa lappalainen oli
omistanut, on nyt riittävä kahdellekymmenelle uutisasukkaalle".
Rotutaistelu, joka aikaisemmin tavallisesti päättyi lappalaisten
peräytymiseen ja pakenemiseen, on myöhempinä historiallisina aikoina
useimmiten saanut ratkaisunsa siten, että lappalaiset ovat
vapaaehtoisesti sulautuneet suomalaisiin ja omistaneet heidän
elintapansa ja elinkeinonsa.
Omalla työllään siis Suomi jo oli valloittanut Kemin ja Tornion Lapit,
kun ne Haminan rauhassa 1809 Muonion ja Tornion jokia myöten Suomen
Lappina valtiollisestikin yhdistettiin Suomeen.
Näin oli Suomi saavuttanut ensimäisen pysyvän jalansijan matkallansa
Jäämerelle. Asutun Suomen luonnollisena pohjoisena jatkona Suomen Lappi
oli tullut suomalaiseksi. Se pistää nyt korkeampaa taloutta,
kansallisuutta ja kulttuuria edustavana niemenä Ruotsin, Norjan ja
Venäjän lappalaisalueitten keskelle. Historiallisen kehityksen kautta
Suomen Lappi on lakannut olemasta sitä ympäröiväin lappalaisalueitten
yhteisenä takamaana ja on muuttunut niiden kaikkien keskukseksi. Siitä
on tullut uusi, omanlaatuinen kokonaisuus, joka pyrkii saavuttamaan
luonnollisia rajoja tullakseen maantieteelliseksi kokonaisuudeksi.
Hyvän asemansa, Suomeen johtavain yhä paranevain yhteyksiensä,
pintasuhteittensa ja maataloudelliselle toiminnalle soveltuvain
luonnonetujensa kautta sillä on mahdollisuuksia edelleenkin pysyä
hallitsevassa keskusasemassaan. Tällä mantereisella pohjallaan ja
etelästä voimia imevillä juurillaan Suomen Lappi ja Suomi ovat Jäämeren
rannikollakin saavuttavat tärkeissä suhteissa turvatumman ja
edullisemman aseman kuin niiden yksinomaan meren varassa elävät
naapurialueet.
Suomen tie Jäämerelle on täten tullut viitoitetuksi. Yhtä
suoraviivainen ja luonnollinen kuin sen kulku Saariselälle on ollut,
yhtä selväsuuntainen on sen ura Jäämerelle. Helposti ja luontevasti
kulki Suomen kirkko ja valtio vedenjakajan yli Inarin laajalle
vesistölle ja Tenojoen latvoille. Maantieteellinen pääväylä
Saariselältä Jäämerelle kulkee Inarinjärven ja sen suuren laskujoen
Paatsjoen mukana läheiselle ja leveälle Varanginvuonolle. Tätä päätietä
ja useita sivuteitä pitkin ovat suomalaiset etujoukot jo kauan sitten
saapuneet Jäämerelle.
Vanhimpana ja suurimpana ryhmänä heistä ovat _Ruijan suomalaiset_,
joita norjalaiset kutsuvat kainulaisiksi (kvaener). Lapin kuuluisa
tuntija Jaakko Fellman esittää heidät v. 1821 seuraavin sanoin: "He
ovat merkillisiä siitä, että he ovat maapallon pohjoisimpia
maanviljelijöitä ja ensimäisiä, jotka ovat alkaneet tähän osaan maata
vakavasti asuttua. Koskei maanviljelys ilmaston ankaruuden vuoksi ole
kannattavaa, ovat he asuinpaikoikseen valinneet sellaisia paikkoja,
missä he edullisesti voivat harjoittaa karjanhoitoa. He eivät eroa
lappalaisista niin paljon vaatetukseltaan kuin tavoiltaan. Kainulaiset
ovat Ruijan kunnollisimpia asukkaita, norjalaisiakaan luvusta
poisjättämättä, erittäinkin mitä uutteruuteen, huolellisuuteen,
rauhalliseen ja hiljaiseen olemukseen ja varsinkin mitä
uutisviljelysten ja kotiteollisuuden harrastukseen tulee.
Merimieselämän turmiollinen vaikutus, suuremman voiton levoton
tavoittelu, ilman että sitä osataan hoitaa ja säästää siitä pahan
päivän varalle, ei ole koskaan ilmennyt kainulaisissa siinä määrin kuin
näiden seutujen lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten muuttoa
ylös Ruijaan tapahtui jo vanhempina aikoina, mutta pääasiallisesti
kuningas Kaarle XII:n hallitusaikana, jolloin he tässä etäisessä
maanääressä etsivät turvapaikkaa sodan levottomuuksilta. Sen jälkeen on
heidän lukunsa vähitellen lisääntynyt ja kasvaa yhä sillä tavoin, että
monet Lapin rajoilla tai Lapissa asuvat uutisasukkaat katovuosina
muuttavat tänne, sekä joskus sitenkin, että kun yksi ja toinen
rikollinen onnistuu karkaamaan vankeudestaan, hän rangaistusta
välttääkseen etsii itselleen asuinpaikan täällä Ruijan rannoilla jonkun
syrjäisen kallion lovessa. Nykyään on näiden kainulaisten lukumäärä
niin suuresti kasvamassa, että itse lappalaiset pelkäävät joutuvansa
heidän tungettavakseen pois omalta maaltaan. Heidän asuntonsa ovat
enimmäkseen Sisä-Suomessa yleisten pirttien tapaisia, ja nämä
suomalaiset ovat päälle päätteeksi näillä tienoilla ainoita, jotka
vielä käyttävät saunoja. -- Ruijan huomattavin suomalainen siirtola on
Alattiossa (Alten), sekä vuonon että joen varrella. Siellä asuu toista
tuhatta henkeä. Vain harvat heistä osaavat norjankieltä."
Viime vuosikymmeniin saakka on Ruijan suomalainen asutus ollut
kasvamaan päin. Taloudellisena syynä tähän siirtolaisuuden
lisääntymiseen lienee ollut vilkastunut Jäämeren kalastus. Suomalaisia
tavataan Ruijassa nykyään sekä talollisina että kalastajina ja
kaupunkilaisina. V:n 1900 väenlaskun mukaan oli Tromssan ja Ruijan
amteissa 7176 suomalaista asukasta. Muutamin paikoin suomalaisten
suhteellinen lukumäärä oli sangen huomattava: Vesisaaren kaupungin
(Vadsö) asukkaista oli suomalaisia yli 44 %, Etelä- ja Pohjois-Varangin
pitäjissä 43-46 %, parissa muussa pitäjässä 34 %. Viimeisten tietojen
mukaan olisi Pohjois-Norjassa suomalaisia noin 12.200. Suomeapuhuvain
lukumäärän on arveltu nousevan ainakin noin 30.000:een, sillä suuri
joukko Ruijan lappalaisista ja norjalaisista on suomentaitoisia.
Suomalaisten kansallinen tulevaisuus Ruijassa näyttää kuitenkin
synkältä sen jälkeen kuin Norja on ruvennut kaikin keinoin suomalaista
väestöä norjalaistuttamaan. Perikato on kaiketi ensimäiseksi perivä
Länsi-Ruijan (Tromssan amtin) suomalaisen kansallisuuden. "Että se
vielä on siksikin voimakas... niin että se yksityisissä tapauksissa
saattaa voittaakin maata norjalaiselta kielialueelta ja paljon
suuremmassa määrässä lapinkieleltä, se johtuu suomalaisten tunnetusta
kielikonservatismista, Suomen rajan ja suomeapuhuvan Pohjois-Ruotsin
läheisyydestä, tämän asutun ja yhtenäisen suomalaisen kielialueen
välisistä kauppasuhteista, lukuisain suomalaisten osallisuudesta
merikalastukseen ja tunturilappalaisten suomenkielen taidosta"
(J.E. Rosberg 1915).
Itä-Ruijan, semminkin Varangin seutujen suomalaisten kansallisuusoloja
1880-luvun alussa on A.V. Ervasti laajasti kuvaillut klassillisessa
matkakertomuksessaan "Suomalaiset Jäämeren rannalla". Joka taholla hän
siellä näki suomalaisten ja norjalaisten välillä kansallisuusvihan
leimuavan. Ervastin parannusehdotukset tätä pahaa vastaan eivät näinä
maailmansodan aikoina ole huvittavaisuutta vailla. "Ei sovi kieltää --
hän kirjoittaa --, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin
norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen
työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava;
sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi.
Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät tahdo äitinkielestään luopua,
vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että
paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalle kuulua? Ja
tyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin
suuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin
täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi
ilmestyä Varangin tienoille, jokainoa suomalainen itäpuolella Tenoa
yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten."
"Liian etäälle -- Ervasti lopettaa -- sentään sorruttaisiin
aineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia
keinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä;
meillä nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden
pitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan
paras tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain
suojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi
käsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada
heidän suostumuksensa esim. yleiseen _kansan-äänestykseen_
etelä-Varangissa, jonka kautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla
tulisivat ratkaistuksi."
Kuluneet kolmekymmentäviisi vuotta ovat osoittaneet, etteivät olot
Varanginvuonolla ehkä kuitenkaan ole juuri niin hullusti, kuin
innokas fennomani luuli, eivätkä myöskään parannettavissa hänen
suosittelemallaan lievemmälläkään keinolla.
Venäjälle kuuluvalla _läntisellä Muurmanin rannikolla_, s.o. Norjan
rajan ja Kuollanvuonon välisellä rannikkoalueella, asui 1880-luvun
alussa päälle 700 suomalaista. Kuinka suuri heidän lukumääränsä
nykyänsä on, emme voi arvioltakaan sanoa; moninkerroin suurempi
mainittua lukua se ei kumminkaan voi olla. Pääosa suomalaisia asunee
nyt niinkuin ennenkin Petsamon ja Kalastajaniemen länsirannikon
seuduilla, s.o. Itä-Varangissa. Itäisellä Muurmanin rannikolla on
suomalaisten lukumäärä ollut hyvin vähäinen. Ervastin retken aikana ei
suomalaisten tila Länsi-Muurmanin eli "Ryssän rannalla" ollut
ilahduttava. Siirtolaisten valitukset koskivat hänen mukaansa
pääasiallisesti hengellisen hoidon puutetta, maanomistuksen
turvattomuutta ja oikeudenhoidon kehnoutta. Ervasti puolestaan lisäsi
niihin vielä yhden valituksen: väkijuomain ylenmääräisen nauttimisen
tuottaman turmion. Huonojen olojen vuoksi Ryssän rannan suomalaiset
olivat ruvenneet joukoittain siirtymään Amerikkaan; yhtenä ainoana
keväänä 1882 läksi sieltä uudelle siirtoretkelle Atlantin yli 60-70
henkeä eli noin 1/12 rannikon koko suomalaisväestöä. Suomalaisten tilan
parantamiseksi ajateltiin papin ja opettajan lähettämistä heidän
luoksensa, mikä ohjelma sitten on osittain tullutkin toteutetuksi.
"Vaan paras neuvo -- Ervasti arveli -- ja ainoa tehollinen olisi
epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen
Suomen suuriruhtinaskuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi.
Ne epäkohdat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja
jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista,
katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.
"Suomen lakeja -- sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei
muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi;
vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri
oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma
paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä
paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli
läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka
täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne
voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista
toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralainen lausui, kun
hänen kanssa tästä puhelin, oli: 'Laittakaa te raja Tuulomajokea
myöten, että meki pääsemme Suomen alle'."
Vuosisatoja kestäneen, voimakkaan ja voitokkaan pohjoiseen
suuntautuneen suomalaisen kansanpaineen äärimmäisenä kärkenä unohdetut
kansalaisemme ovat saapuneet Jäämeren rannoille. Karkoittaen heikompia
lappalaisia tieltään suomalaiset uutisasukkaat kaskitulineen ja
sahroineen kävivät Lapin rajain yli. Sulattaen lappalaiset joukkoonsa,
temmaten heidät mukaansa toiset polvet uutisasukkaita sitten
katkaisivat Saariselän taipaleet. Koko Suomen Lappi on ollut heidän
mukanaan kulkemassa pohjoista kohti. Kuta pohjoisemmaksi Suomen Lapin
eteläraja takautui, sitä kauemmaksi pohjoiseen siirtyi sen pohjoinen
kärkikin. Haluttu päämäärä on jo vähäksi osaksi saavutettu: suomalainen
kansallisuus on jo kauan elänyt hiljaista elämäänsä _Jäämeren_
rannoilla. Viimeinen ja pahin sulku, valtiollinen rajaeste, on
kuitenkin vielä lopullisesti puhkaisematta. Vasta sen murruttua voi
myöskin pohjoisimmalle suomalaiselle taloudelle ja suomalaiselle
kulttuurille alkaa uusi odotettu vaikutusaika ja Jäämeren seuduille se
edistyksen ja vaurastumisen aika, jonka luonnon ja historian olot
näyttävät määränneen siellä alkamaan suomalaisessa muodossa.