Jäämeren vuonoista on avara _Varanginvuono_ Suomea lähin ja Suomelle
tärkein. Joukko jokia -- _Näytämönjoki, Uutuanjoki_ ja suuri
_Paatsjoki_ --, joiden kautta Inarijärven ja Suomen Pohjois-Lapin
vesistöt laskevat Varanginvuonoon, muodostavat leveän luonnollisen
valtatien Suomesta Jäämerelle. Ikäänkuin tämän valtatien mahtavina
portinpielinä seisovat molemmin puolin Varanginvuonon 5-6 peninkulman
levyistä suuaukkoa suuret Jäämereen pistävät vuoristoniemet,
_Varjakanniemi_ (Varjaknjarg) lännen ja _Kalastajaniemi_ idän puolella.
Itse Varanginvuono on suuri kengänmuotoinen merenaukko, jonka kärki on
länteen ja kanta itään päin. Vuonon leveästä anturasta pistää vielä
eteläänpäin lukuisia pienempiä vuonoja, jotka osittain ulettuvat
aivan lähelle Suomen rajaa ja joista tärkeimmät ovat _Reisivuono_
(Buggöfjord) ja _Näytämönvuono_ (Neidenfjord), johon Näytämön ja Uutuan
joet laskevat. Kaksihaaraisen _Utsavuonon_ idempään haaraan laskee
Paatsjoki. Molempain haarain välisen niemen nenässä on Etelä-Varangin
kirkko ja sen vieressä _Akkulanniemen_ (Kirkenäs) tunnettu liikepaikka
satamineen. Länteenpäin Utsavuono mantereen ja Saalomansaaren (Skogerö)
välisen Ristivuonon (Korsfjord) salmen kautta on yhteydessä
Näytämönvuonon kanssa. Varanginvuonon kantapäästä pistää etelään pitkä
_Petsamonvuono_ (Peisenfjord) ja itäänpäin Kalastajaniemen sisään kaksi
vuonoa, _Maattivuono_ (Maddefjord) etelämpänä ja suustaan peninkulman
leveä, syvä _Pummanginvuono_ (Bumenifjord) pohjoisempana.
Varanginvuonon vedet ovat ikivanhoista ajoista saakka olleet tunnettuja
riistarikkaudestaan. Siellä on vanhastaan pyydetty useampia lajeja
turskaa, silliä, Ruijan-pallasta (suurta kampelaa), Ruijan-ahventa ja
muita arvokkaita syömäkaloja sekä rasvarikkaita haikaloja, hylkeitä
jopa valaitakin. Valaat ovat kuitenkin jo niin harventuneet, että
niiden pyytäminen Norjan merialueella on viime aikoina ollut kokonaan
kielletty, jotavastoin taas hylkeet ovat niin lisääntyneet, että
kalastajat ovat niistä pääsemättömissä.
Luonnonrikkautensa ja liikenteelle sopivan asemansa vuoksi
Varanginvuono jo varhain tuli laajan rannikkoalueen merielämän
keskukseksi. Sen rannoilla ovat muinaislappalaisen kulttuurin
huomattavimmat jäännökset (vrt. edellä), Varjakan niemen koillisimpaan
kärkeen norjalaiset keskiajalla rakensivat Varjakan eli _Vuoreijan
linnan_ (Vardöhus) ja 1500-luvun lopulla perustettiin Varjakan niemen
etelärannalle _Vesisaaren kaupunki_ (Vadsö).
On helppo käsittää, että Varangin kalastus ja kauppa vähitellen tulivat
suorastaan elämäntarpeeksi sisämaan lappalaisillekin. Mitä kipeimmin
senvuoksi koski Suomen Lapin asukkaisiin v. 1826 tapahtunut
yhteisalueen jako, jolla suurin ja paras osa Varanginvuonon rannikosta
erotettiin Norjan yksinomaiseksi alueeksi ja joka Suomen Lapin
väestöltä riisti sen vanhat oikeudet ja edut Varanginvuonolla.
Myöhempäin aikain kehitys on tehnyt tämän tappion kahta kipeämmäksi.
Suomen ollessa teljettynä sisämaahan ovat näet norjalainen asutus ja
kulttuuri Varangissa viime vuosisadan ja erittäinkin viime
vuosikymmenien kuluessa ihmeteltävästi edistyneet. Kymmeniätuhansia
ihmisiä asuu nyt tuon vuonon ympärillä. Vilkkain elämä on keskittynyt
Vesisaaren ja Vuoreijan kaupunkeihin, joista edellisessä v. 1910 oli
1.905 ja jälkimäisessä 3.014 asukasta, sekä Kirkenäsin tehdaskylään.
Tärkeimmät asutukset ovat yhdistetyt toisiinsa hyvillä maanteillä, ja
säännöllinen höyrylaivaliike pitää yllä läpi vuoden keskeytymätöntä
yhteyttä eteläisen Norjan kanssa. Elinkeinot ovat viime aikoina
Varangissa suuresti edistyneet, varallisuus kasvanut ja suuret
tulevaisuudentoiveet pitävät asukkaissa vireillä tarmoa ja
yritteliäisyyttä.
Varanginvuonon itäpuoliset seudut, s.o. Petsamonvuonon ja sinne
laskevan Petsamonjoen, Maattivuonon ja Pummanginvuonon rannat sekä koko
Kalastajaniemen läntinen osa, kuuluivat vanhastaan venäläisten
vaikutuspiiriin ja tulivat ne v:n 1826 jaossa lopullisesti
yhdistetyiksi Venäjän alueeseen. Pitkin Paatsjokea ja pientä
Jaakopinjokea kulkeva valtakunnan raja tuli rajaksi norjalaisen Ruijan
ja venäläisen Muurmanin rannikon välillä. Varanginvuonon itäisilläkin
seuduilla olivat olleet loistoaikansa. Venäläinen lähetyssaarnaaja
Trifon oli 16. vuosisadan keskivaiheilla Petsamonvuonon pohjukkaan
perustanut väekkään luostarin, joka suuren pyhyytensä, tsaarin antamain
erioikeuksien ja hollantilaisten kauppiaiden kanssa tehtyjen
kauppasopimusten kautta sai yhtä suuren kirkollisen kuin taloudellisen
merkityksen koko Muurmanin rannikolla. Mutta jouluna 1589 Pekka
Vesaisen johtama suomalainen partiojoukko hävitti mainion Petsamon niin
perinjuurin, ettei se siitä ole milloinkaan noussut, vaikkei
viroittamisyrityksiä ole puuttunut. Kukoistavaan norjalaiseen
Länsi-Varankiin verrattuna venäläinen Itä-Varanki on tähän päivään asti
pysynyt yksinäisenä hyljättynä takamaana. Se on sekä maan että meren
puolella ollut vailla väestöllisiä ja taloudellisia tukikohtia ja hyviä
kulkuneuvoja eikä senvuoksi ole vielä tullut mainittavasti asutuksi ja
taloudellisesti käytetyksi.
Vuoden 1826 onnettoman sopimuksen jälkeen Itä-Varangin seudut äkkiä
saivat Suomeen nähden uuden arvon. Ensimäinen, joka sen täydellisesti
oivalsi ja joka siihen johti Suomen viranomaisten huomion, lienee ollut
Utsjoen kirkkoherra, Lapin suuri tuntija ja kuvaaja Jaakko Fellman.
Tarmokkaasti hän kokonaisen sukupolven ajan ponnisteli pelastaakseen
Suomen oikeuksia Jäämerellä. Jo v. 1822, kysymyksen herättyä
yhteisalueen jakamisesta, Fellman valtiosihteeri R.H. Rehbinderille
toimittamassaan kertomuksessa esitti, ettei Varanginvuonon
eteläpuolisia seutuja luovutettaisi Norjalle, ja teki samalla
ehdotuksia kauppalan perustamiseksi Paatsjoen suuhun, valaanpyynnin
alkuunpanemiseksi ym. Mutta eivät hänen kirjalliset esityksensä eivätkä
hänen suulliset huomautuksensa v:n 1826 jakoa toimittavan komisionin
jäsenille saaneet torjutuksi Suomea vastaan tapahtuvaa kuulumatonta
väkivaltaa. Fellman alkoi silloin ajatella, että Suomen lappalaisille
ja siirtolaisille olisi hankittava korvaus Venäjän alueella
Itä-Varangissa. Jo v:n 1825 muistoonpanoissaan hän suunnittelee
Suomen Lapille ja erityisesti Lappiin perustettavalle Viaporin
rangaistusvankien siirtolalle "mukavaa kauppa- ja laivauspaikkaa",
joksi olisi sopiva "Jäämeren rannalla Paatsjoen ja Karelsgammenin eli
Bommensnäsin (= Kalastajaniemen luoteiskärjen) välinen autio Jäämeren
rannikko, jota nykyään käyttävät jotkut harvat Venäjän lappalaiset ja
nekin vain kesän aikana". Keväällä 1826 Fellman hyvästellessään
merenrannalle muuttavia lappalaisia kirjoittaa päiväkirjaansa:
"Yksinäisyydessäni usein ajattelin, että jos suuri Keisarimme tuntisi
asian oikean laidan, niin hän tälle kovaosaiselle kansalle lahjoittaisi
KaJastajaniemen eli Carlsgammenin kesäoleskelupaikaksi ja
kalastuspaikaksi, missä he oman pappinsa palvelemina omassa kirkossaan
voisivat rukoilla Jumalaa ja kiittää häntä meren yltäkylläisyydestä
saamastaan jokapäiväisestä leivästä; sillä tämä kalainen rannikko on
asumaton, autio ja tyhjä, ja meikäläiset lappalaiset mieluummin
maksaisivat tästä edusta kymmenyksiä eli veroa Venäjälle kuin, niinkuin
nyt tapahtuu, verottomina viruvat köyhässä seudussa ilman kiinnekohtaa
lähellä olevassa meressä."
Paria vuotta myöhemmin Fellman Oulun läänin ja Arkangelin kuvernementin
vv. 1828-1829 toimitetun rajajärjestelyn johdosta samasta asiasta
kirjoittaa: "Mitä hartaimmin toivottavaa sen vuoksi olisi, että Hänen
Keisarillinen Majesteettinsa Suomen ja Arkangelin kuvernementin
nykyään tapahtuvan rajajärjestelyn yhteydessä luovuttaisi meidän
lappalaisillemme yhden tai kaksi niistä Jäämeren rannalla olevista
niemistä, joita he ikimuistoisista ajoista ovat kesäisin porolaumojansa
varten käyttäneet, mutta joita Kuollan piirikunnan asukkaat yhä enemmän
ovat alkaneet pitää yksinomaisena omaisuutenaan, koska heillä niiden
rannoilla 50-100 vuoden aikana on ollut kalastuskotansa, kun taas
meikäläiset, paimentolaisia ollen, eivät ole älynneet hankkia itselleen
pysyvää jalansijaa maassa." Tällä kerralla Fellman kuitenkin näyttää
arvelleen, että Jäämeren kalastus olisi edelleenkin jäävä Kuollan
lappalaisille, poronhoito Jäämeren rannalla taas Suomen lappalaisille.
Mutta viranomaiset v. 1829 olivat yhtä välinpitämättömiä ja kuuroja
kuin v. 1826. Lapin oikeudet ja edut tulivat toistamiseen täydellisesti
syrjäytetyiksi. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin näkyy Suomen korkeimmissa
hallituspiireissä heränneen tunto siitä, että Suomelle v. 1826 tosiaan
oli tehty vääryyttä. Venäjän taholla suunniteltiin voimakeinoihin
ryhtymistä Varanginvuonon uudelleen avaamiseksi Suomen Lapin
asukkaille. Kun siinä tarkoituksessa kysymys Suomen rajan sulkemisesta
Norjaa vastaan oli tullut päiväjärjestykseen, Fellman v. 1851 vielä
kerran tarttui kynään Lapin purevassa kysymyksessä.
"Keskustellessani kuvernööri Lagerborgin kanssa -- hän kertoo -- ja
puheen sattuessa Venäjän ja Norjan v. 1826 toimitettuun
rajanjärjestelyyn, tulin minä lausuneeksi, ettei Utsjoen ja Inarin
lappalaisia sen kautta muodostuneissa oloissa suurimmillakaan
uhrauksilla Suomen valtion puolelta voitaisi tehdä niin onnellisiksi,
kuin he tulisivat Norjaan yhdistymisen kautta. Heiltä on nyt, minä
lisäsin, riistetty ikivanha oikeutensa Jäämeren kalastukseen, joka
osalle heistä on mitä tärkein toimeentulon lähde; ja Norja olisi aivan
varmaan mielellänsä ottanut vastaan ne monet sadat miehet, jotka siten
olisi saanut avukseen ammentamaan runsasta turskaa ja pyydystämään
meren petoja Varanginvuonon tyhjentymättömästä kalasumpusta. Suomen
valtiolle taas, jolle nämä pitäjät tuottavat ainoastaan menoja, olisi
sellainen luovutus ollut puhtaaksi voitoksi, edellyttäen, että sopiva
korvaus olisi saatu sikäläisistä laajoista metsämaista."
Kuvernööri siihen vastasi vain, ettei kukaan uskaltaisi keisarille
esittääkään, että mitään osaa valtakunnan alueesta luovutettaisiin
pois.
"Niinpä niin; sellaista toimenpidettä en minäkään tosissani
tarkoittanut, varsinkin kun on käytettävänä toinenkin keino sikäläisen
väestön hyvinvointiin kohottamiseksi. Se voisi nimittäin tapahtua -- ja
siten tehtäisiin meidän lappalaisillemme ainoastaan kohtuullista
oikeutta -- luovuttamalla heille alue, ei kuitenkaan liian ahdas,
pohjoisen valtameren äärellä..."
"Mutta joskin kalastus Norjan alueella inarilaisilta kiellettäisiin --
hän jatkaa -- niin eihän puutu keinoja hankkia heille toiselta taholta
korvausta siitä, mitä he ovat menettäneet, Holmgårdsfjällin luona oleva
oivallinen Brashamnin satama, joka ympäristöineen olisi siksi hyvin
sopiva, on v:n 1826 rajanjärjestelyn kautta joutunut Norjalle. Se ei
voi siis enään tässä asiassa tulla kysymykseen. Mutta kaikki olisi
autettu, jos maamme menestystä harrastava Hallitsijamme tahtoisi Suomen
lappalaisten käytettäväksi luovuttaa joitakuita venäläisten
käyttämättömiä tunturiseutuja Jäämeren rannalla, itäpuolella
Jaakopinjokea. Mitäpä Venäjän lappalaiset, kun ei heillä ole edes
poroja, tekevät Petsamon tai Pummangin tuntureilla, jotka sitävastoin
lienevät meidän tarkoitukseemme sopivia, koska kummankin näiden
tunturin luona on, mikäli muistan, sellainen satama, johon suuremmatkin
alukset pääsevät. Mutta jos ei tahdota meikäläisille luovuttaa Petsamon
suuta, jossa on Venäjän lappalaisten kylä ja lähettyvillä myöskin
Trifonin muinaisen luostarin paikka, niin voitaisiin kaiketi haitatta
heille luovuttaa Karelsgammen eli Kalastajaniemi. Sillä siellä ei
luultavasti asu ainoatakaan venäläistä. Yksi ainoa Venäjän
lappalaisperhe siellä kalasteli lohta pienessä joessa siihen aikaan
kuin minä sillä seudulla kävin; ja ainoastaan ulkona olevalla
avomerellä harjoitti joukko Muurmaninkävijöitä turskankalastusta.
Siellä ei puutu poronlaidunta, ja siellä on hyviä kalastuspaikkoja,
joskaan ehkä ei yhtä edullisia kuin lännempänä. Läheisillä
Haaneiansaarilla (Henöarne) on myöskin hyvä tilaisuus kerätä munia,
untuvia ja lakkoja. Kalastajaniemen rannoille ajautuu joskus valaita,
joiden korjaaminen tuottaa hyviä tuloja. Olen itse nähnyt
Grönlanninvalaan joutuvan sillä tavoin korjatuksi sen itärannalla.
"Mutta luonnollista on, että meikäläisten lappalaisten sen korvaukseksi
pitäisi maksaa joku pienempi vuotuinen vero Venäjän kruunulle. Sen
pitäisi kuitenkin olla kiinteä ja senvuoksi kerta kaikkiaan määrätty,
kenties korkeintaan viisi hopearuplaa kultakin venekunnalta. Maksua
poronlaitumesta pitäisi tuskin ottaa kysymykseen. Arvatenkaan ei
ainakaan sikäläinen väestö pitäisi sitä tarpeenvaatimana. Sillä meidän
lappalaistemme porolaumat ovat aina olleet hyvänä ruoka-aittana sille
väestölle ja vielä parempana Kuollan alemmalle kansanluokalle.
"Viimemainittu järjestely olisi epäilemättä parempi kuin kaikki
sovittelut Norjan kanssa. Sillä niinkauan kuin Suomen lappalaisilla on
mitään 'faelles' (yhteistä) norjalaisten kanssa, eivät asianomaiset
hallitukset voi olla, kuten sanottu, silloin tällöin joutumatta
ikävyyksiin näiden lappalaisten keskinäisten riitaisuuksien
vuoksi, jotka ainoastaan olisivat omiaan häiritsemään valtakuntain
naapurirauhaa ja joiden ratkaiseminen vaatisi kalliita
sovinto-oikeuksia."
Fellmanin valaisevat ja asialliset esitykset ja neuvot eivät kuitenkaan
vaikuttaneet asiain kulkuun; Suomen lappalaisille ruvettiin hankkimaan
korvausta Norjan puolelta sillä seurauksella, että Länsi-Varanki v.
1855 tuli vielä entistäkin jyrkemmin ja lopullisesti suljetuksi
Suomelta.
Suomen Jäämeren kysymys oli enään mahdollinen ratkaista ainoastaan
Venäjän puolella. Kuusikymmentä vuotta on se kysymys sen jälkeen
odottanut ratkaisuaan, toisinaan pitempiä aikoja unohdettuna, mutta
aina avonaisena, aina kiristävänä. Koska asian vaiheitten
seikkaperäinen esitys, niin mielenkiintoinen kuin se muutamissa
suhteissa voisikin olla, tässä tulisi liian pitkäveteiseksi,
merkitsemme tähän vain lyhyesti tärkeimmät pääkohdat siitä painetusta
selostuksesta, jonka toht. Gunnar Sarva on kesällä 1917 Senaatin
Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut. [Suomen pääsy
Jäämerelle. Selonteko kysymyksen aikaisemmista vaiheista. Senaatin
Kulkulaitostoimituskunnan toimesta laatinut Gunnar Sarva. Helsinki
1917.]
Jotta Suomen Lapin asukkaat saisivat jotain korvausta niiden tulojen
menettämisestä, jotka aiheutuivat Norjan rajan sulkemisesta, keisari v.
1854 antoi Suomen lappalaisille oikeuden harjoittaa kalastusta ja
hylkeenpyyntiä sillä kohdalla Venäjän Jäämeren rannikkoa, joka oli
lähinnä Norjan rajaa, lukuunottamatta jokisuita, jotka rantaoikeuden
mukaan kuuluivat niiden varsilla asuville asukkaille, niitä
kalastusalueita, joita Venäjän lappalaiset jo aikaisemmin olivat
ruvenneet käyttämään, ja niitä lahdelmia, joihin jo oli järjestetty
maihinnousupaikkoja. Oulun läänin kuvernööriä kehoitettiin varustamaan
valtion laskuun kaksi tai kolme laivakuntaa, jotka harjoittaisivat
kalastusta kesän tai kaksi Jäämeren rannikolla, jotta saataisiin
selville, kannattiko tämä elinkeino kaukana asuville Suomen
lappalaisille.
Oulun läänin kuvernöörin toimesta pantiin v. 1858 toimeen koekalastus,
jolloin huomattiin, että kalastaminen Jaakopinjoen itäpuolella ei
tuottanut sen suurempia vaikeuksia kuin Norjankaan puolella, jota
paitsi kalansaaliskin oli yhtä runsas. Mutta Suomen alamaiset eivät
voineet matkan pituuden takia kuljettaa saalistaan kotiin, jonka takia
heidän oli pakko myydä kalansa itse paikalla usein polkuhintaan
jollekin venäläiselle kauppiaalle, jollei heille hankittu kalain
säilytyshuonetta ja heille myönnetty oikeutta harjoittaa kauppaa myös
ulkomaalaisten kanssa. Siitä syystä kuvernööri v. 1861 ehdotti, että
Suomen alamaisia varten perustettaisiin kaksi kalastusasemaa, että koko
se asumaton rannikkoalue, joka Jaakopinjoesta ulettuu toiselle puolelle
Falkvuonoa, sekä noin 30 virstan levyinen alue sisämaasta ynnä
Heinäsaaret ja jos mahdollista Kalastajasaarennon länsirannikko
liitettäisiin näihin kalastusasemiin niiden yksinomaan käytettäviksi
ilman veronmaksuvelvollisuutta sekä riippumatta Venäjän viranomaisista,
että kalastusasemilla käyvät suomalaiset matkoillaan saisivat laiduntaa
porojaan sekä käyttää metsää kotitarpeikseen ja tullitta myydä
kalastustuotteitaan ja samoin tullitta tuottaa tavaroita omiksi
tarpeikseen sekä että Suomen alamaisille määrättäisiin Boris Glebin
tienoilla Paatsjoen rannalla paikka, jonne he saisivat sijoittaa
aluksensa ja kalastustarpeensa siksi ajaksi, jolloin kalastusta ei
harjoiteta, sekä rakentaa varastohuoneita ja asumuksia.
Tämän kysymyksen käsittelyn aikana tuli päiväjärjestykseen toinen
siihen läheisesti liittyvä kysymys. Hallitsijan tiedustellessa senaatin
mieltä Rajajoen asetehtaan alueen luovuttamisesta Venäjälle senaatti v.
1863 ehdotti, että jos Rajajoen alue erotettaisiin Suomesta, olisi
Suomelle korvaukseksi luovutettava se Jäämeren rannikkoalue, jonka
järjestämisestä kalastusasemaksi aikaisemmin oli ollut puhe.
Tämä mielipide saavuttikin keisarin huomion ja 15 p. helmik. 1864
julaistiin asetuskokoelmassa keisarillinen julistus, joka määräsi
Rajajoen asetehtaan erotettavaksi Suomesta, mutta samassa ilmoitti,
"että vastineeksi kysymyksessä olevasta maasta vasta tulee annettavaksi
Suomelle joko se rantamaa Jäämeren luona itäpuolella Jaakopinjokea ja
lähellä Stolboan lahtea, jonka heittämisestä kalastuspaikaksi
suomalaisille lappalaisille kysymys tätä ennen on nostettu, taikka,
krateerauksen ja arvostelemisen jälkeen, rajalla Suomea kohtaan olevia
käytettäviä tiloja yllämainitusta (Arkangelin) kuvernementistä."
Venäjän ministerien rettelöimisien tähden ei lupausten lunastamisesta
kumminkaan tullut mitään. Keisari ei ratkaissut riitaisuuksia puoleen
eikä toiseen ja Pohjois-Suomen Jäämerenkävijäin asema jäi yhtä kurjaksi
kuin ennenkin.
Tämä Pohjois-Suomen asukkaiden hädänalainen tila saattoi kuitenkin
Oulun läänin kuvernöörin uudestaan tarttumaan asiaan käsiksi. Hän
hankki asiantuntijain lausunnon oloista Jäämeren rannikolla sekä siellä
kalastavain Suomen lappalaisten tilasta. Nämä lausunnot hän oman
kirjelmänsä ohella v. 1880 lähetti senaatille, ehdottaen, että
korvaukseksi v. 1864 luovutetusta Rajajoen asetehtaan alueesta sekä
myös niistä tappioista, joita Pohjois-Suomen asukkaat olivat kärsineet
Norjan rajan sulkemisen johdosta, Suomelle luovutettaisiin ikuiseksi
omaisuudeksi se osa Jäämeren rannikkoa, joka ulettuu Jaakopinjoen
suusta Petsamonvuonoon, sekä rannikon takana olevaa sisämaata 20:n tai
30:n virstan leveydeltä ynnä Heinäsaaret ja alueeseen kuuluva kalavesi.
Sitäpaitsi kuvernööri ehdotti, että Norjan rajan itäpuolelta Suomelle
luovutettaisiin kapea, useimmilta kohdilta vain kilometrin tai kahden
levyinen maakaistale, jolle voitaisiin rakentaa tarpeellinen kulkutie
ja pysähdyspaikkoja, jossa porolaumoja saatettaisiin laiduntaa matkalla
Jäämeren rannikolle ja sieltä palatessa ja josta voitaisiin koota
tarpeellisia rakennusaineita ja rehuvaroja. Viimemainitun alueen
sisäpuolelle jäisi myös Boris Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, joka
joutuisi samanlaiseen asemaan kuin Valamon ja Konevitsan luostarit
Laatokassa. Suomelle luovutetulla alueella olisi voimassa Suomen oikeus
ja sitä hallitsisivat suomalaiset viranomaiset, mutta kaikki asukkaat,
niin suomalaiset kuin venäläiset, säilyttäisivät omistus- ja
nautinto-oikeuden taloihinsa ja kalastuspaikkoihinsa.
Ennenkuin kuvernöörin ehdotus ehti tulla käsittelyn alaiseksi
senaatissa, oli samasta asiasta nostettu kysymys myös eduskunnassa.
Valtiopäivillä 1882 edustaja Rob. Castrén porvarissäädyssä ehdotti
anottavaksi, että v:n 1864 julistuksessa annettua lupausta
ryhdyttäisiin täyttämään. Asiasta antamassaan mietinnössä
talousvaliokunta huomautti, ettei v. 1854 suomalaisille myönnetty
oikeus kalastuksen ja hylkeenpyynnin harjoittamiseen Venäjälle
kuuluvalla Jäämeren rannikolla ollut osoittautunut suomalaisille
edulliseksi, vaan että suomalaiset pyrkivät yhä edelleen Norjan
rannikolle niin suurissa joukoin, että se muistutti todellista
siirtolaisliikettä. Tämä johtui monesta asianhaarasta. Norjan puolella
suomalaiset helpommin saivat asuinsijoja siellä ennestään runsaasti
asuvain suomalaisten luona; Norjassa oikeuslaitos muistutti enemmän
kotimaan oloja; uskonto oli siellä sama; kalansaalis oli helpommin
myytävissä ja tarvittava pääoma helpommin saatavissa, sillä kaikissa
kalastuspaikoissa oli suomalaisia ja suomea taitavia kauppiaita; siellä
oli sitäpaitsi lääkärejä ja sairaaloita, liikevälineitä ja muita
sivistyksen tarjoamia etuja. Näin ollen ei siirtyminen Norjaan ollut
ehkäistävissä muilla keinoin kuin siten, että Suomen alamaisille rajan
itäpuolella valmistettiin samoja etuja kuin heillä oli tarjolla sen
länsipuolella. Siitä syystä oli välttämätöntä, jos tahdottiin saada
suomalainen siirtokunta syntymään Jaakopinjoen itäpuolelle, että siellä
pantiin voimaan suomalainen hallinto- ja oikeusjärjestelmä. Tähän
tuntuikin olevan tilaisuus, koska v:n 1864 julistuksessa oli luvattu
korvaukseksi Rajajoen asetehtaan alueelta vaihtoehtoisesti maakappale
Jäämeren rannikolla. Ottaessaan harkittavaksi, kuinka laajaksi
viimemainittu maakappale oli mitattava, oli talousvaliokunta
erikoisesti pitänyt silmällä, että siinä ensiksikin tulisi olla hyvin
suojattu merisatama, jonka ääreen voitaisiin perustaa kaupunki tai
kauppala, että siihen toiseksi kuuluisi edes pieni metsäalue, josta
asukkaat saisivat välttämättömimmät rakennus- ja polttopuutarpeensa, ja
että se lopuksi käsittäisi ne alueet, joissa jo ennestään asui
suomalaisia. Rannikko Jaakopinjoesta itään on aluksi jyrkkärantaista,
joten siihen ei voida perustaa minkäänlaatuista kalastajapaikkaa. Vasta
Petsamonvuonon suulla on kauppalan perustamiseksi sopiva paikka
Nurmensätti (Normansset). Tämä paikka on suojattu Jäämeren myrskyiltä,
ja jos mieli mitään kauppalaa ollenkaan perustaa Suomelle
luovutettavalle alueelle, oli alue ulotettava ainakin puheena olevaan
satamaan. Yhtä tärkeätä oli myös, että alue sisältäisi sopivan
metsäpalstan, sillä Jäämeren rannikko on aivan puutonta. Metsäalue
alkaa vasta 10-12 peninkulmaa etelämpänä, missä metsää kasvaa sekä
Paatsjoen että Petsamonjoen rannalla. Edelliseltä joelta olisivat puut
kuljetettavat vaikeaa kiertotietä Jäämeren kautta. Senvuoksi oli
välttämätöntä, että luovutettava alue ulotettaisiin Petsamonjokeen
saakka. Talousvaliokunta ehdotti siis, että luovutettavan maa-alueen
raja kulkisi Konnustunturista kolme peninkulmaa suoraan itään sille
pienelle järvelle, josta Paatsjoen itäinen lähdehaara saa alkunsa,
sitten 4 peninkulmaa koillista kohti Petsamonjoen lähteille ja edelleen
mainittua jokea pitkin Petsamonvuonon pohjaan. Tämä maa on noin 40
neliöpeninkulman laajuinen ja se saattoi ensi silmäyksellä tuntua
kovinkin suurelta verrattuna Rajajoen asetehtaan 12 neliökilometrin
suuruiseen alaan. Mutta jos otti huomioon, että se käsitti ainoastaan
vuoria, vaaroja ja soita ja vain eteläosassa jonkun verran
kitukasvuista metsää, joten maanviljelys siellä oli aivan mahdoton ja
koko alue niin ollen oli katsottava joutomaaksi, ei sen arvoa suinkaan
sopinut pitää suurempana kuin Rajajoen asetehtaan alueen. Suomelle
sillä oli arvoa yksinomaan siltä kannalta, että Suomi jälleen pääsisi
nauttimaan sopimuksen mukaista kalastusta Jäämeressä. Jos vielä
otettiin huomioon kolmas näkökohta, nimittäin että alueeseen
liitettäisiin ne rannikkoseudut, joissa jo oli suomalainen asutus, tuli
sen käsittää vielä Kalastajaniemen _läntinen_ rannikko, jossa sijaitsi
useita suomalaisia asutusryhmiä, jotka olivat omiaan antamaan tukea
suomalaiselle uutisasutukselle. Siitä syystä raja olisi vedettävä
Petsamonvuonon pohjukasta Kalastajasaarennon kannakseen Muotkaan sekä
sieltä edelleen pohjoista kohti mereen itäpuolella Vaitokupaa. Koko
tällä alueella ei ollut mitään vakituista venäläistä asutusta, vaikka
muutamia venäläisiä kalastajia kesäiseen aikaan saapui Nurmensättiin
kalastusta harjoittamaan. Sitävastoin on Paatsjoen rannalla Boris
Glebin kreikkalaiskatolinen kirkko, johon saapuu venäläinen pappi pari
kertaa vuodessa pitämään jumalanpalvelusta. Tämän kirkon asema
voitaisiin helposti järjestää jotenkin samalla tavalla kuin Valamon ja
Konevitsan luostarien. Luonnollisesti venäläiset kalastajat saisivat
vapaasti käydä kalastusta harjoittamassa sillä alueella, joka
luovutettaisiin Suomelle, joten ystävälliset suhteet suomalaisten ja
venäläisten välillä edelleen pysyisivät rikkumatta.
Tämän anomusehdotuksen kaikki säädyt hyväksyivät, pappissäädyssä
lausuttiin kuitenkin epäilyksiä, että anottu maa-alue oli liian pieni
eikä siltä kannalta vastannut täysin tarkoitustaan.
Hallitsijalle antamassaan lausunnossa, joka myöskin koski Oulun läänin
kuvernöörin v. 1880 tekemää esitystä, senaatti lämpimästi puolsi
valtiopäiväin anomusta, huomauttaen, että se nojautui oikeudenmukaisiin
ja tunnustettuihin perusteihin, nimittäin osittain siihen, että
asujamisto maan pohjoisimmassa ja köyhimmässä osassa oli menettänyt
ikivanhan oikeutensa tärkeään tulolähteeseen sekä että edullisesti
sijaitseva maa-alue maan kaakkoisrajalla oli erotettu Suomesta ja
yhdistetty keisarikuntaan, osittain taas siihen, että keisari
Aleksanteri II jo v. 1864 nimenomaan oli luvannut korvaukseksi
luovuttaa Suomelle maa-alueen, jolloin hän ensi sijassa oli ajatellut
Jäämeren rannikkoa.
Edellä selostetuista esityksistä ja lausunnoista tulee kaikella
selvyydellä näkyviin, kuinka moninkertaisilla perusteilla Suomella on
ollut oikeus vaatia pääsyä Itä-Varankiin ja mistä syistä Suomi on ollut
pakotettu ja oikeutettu vaatimaan tämän alueen täydellistä liittämistä
Suomeen. Olisi nyt luullut, että tuo vuosikymmeniä avoinna ollut
kysymys nyt vihdoinkin v:n 1882 valtiopäiväin anomuksen johdosta olisi
saanut Suomelle suotuisan ratkaisun. Mutta paha onni ei vieläkään
luopunut Suomen Jäämeren kysymystä seuraamasta. Valtiopäiväin
anomukseen ei tullut mitään vastausta. Vanhentuneena ja unohtuneena
koko asia lienee 1890-luvulle tullut poistetuksi Senaatinkin
diarioista. Venäjällä jo silloin alkanut vihamielisyys Suomea vastaan
ja Venäjän vallan viimeiset vuosikymmenet Suomessa, maamme sortovuodet,
eivät luonnollisesti lisänneet asian onnellisen ratkaisemisen toiveita.
Mutta vaikka hetken toiveet raukesivatkin, niin itse kysymys ei kuollut
eikä Suomen hyvä oikeus Jäämereen voinut raueta. Se jäi odottamaan
tulevaisuutta, joka vihdoin onkin tullut, paljon suurempana ja
lupaavampana sekä Jäämerelle että Suomelle kuin menneen vuosisadan
kuusi- ja kahdeksankymmenluvuilla osattiin ajatella.