Uusi sangen vaiherikas aikakausi alkoi Jäämeren äärillä, kun nämäkin
etäiset seudut joutuivat suurten löytöretkien tielle, Länsi-Europan
kauppakansain vaikutusalaksi ja yritteliäiden merkantilististen
hallitsijain koekentäksi.
Kun espanjalaiset ja portugalilaiset sulkivat muitten kansain
merenkulkijoilta eteläiset pääsytiet Intiaan ja Kiinaan, englantilaiset
ja hollantilaiset alkoivat etsiä luoteisia ja koillisia pääsyväyliä
idän rikkauksien lähteille. V. 1553 Hugh Willoughby ja Richard
Chancellor lähtivät kolmella laivalla Englannista purjehtimaan
"koillisväylän" kautta Kiinaan. Norjan rannikolla laivat myrskyssä
eksyivät toisistaan. Willoughby harhailtuaan siellä täällä Jäämerellä
kuoli miehistöineen viluun ja puutteeseen jossakin samojedien
rannoilla. Chancellor oli onnekkaampi. Hänen laivansa saapui Vienanjoen
suuhun, länsieuroppalaisille uuteen, tuntemattomaan maailmaan.
Englantilaiset heti ymmärsivät löytönsä merkityksen. He ryhtyivät
viipymättä kauppasuhteisiin moskovalaisten kanssa, jotka Novgorodin
valloitettuaan olivat tulleet Vienankin herroiksi. Englantilaisten
perustama kauppaseura, "Moskovan kauppakomppania", sai Venäjällä
tullivapauden ja muita erioikeuksia, joita se nautti lähes sata vuotta.
Vienan suulla olevan P. Mikaelin luostarin lähelle englantilaiset
perustivat pienen Archangelin (Arkkienkelin) linnoituksen ja
kauppasiirtolan, jonka viereen venäläiset puolestaan v. 1584 perustivat
samannimisen kaupungin. Ennen Pietarin kaupungin perustamista (1703)
Arkangeli oli lähes vuosisadan ajan Venäjän ainoa ja senvuoksi
korvaamaton merisatama.
Pian ilmestyivät hollantilaisetkin Jäämeren markkinoille.
Hollantilainen Willem Barents löysi v. 1594 Novaja Semljan ja kahden
vuoden kuluttua Karhusaaren sekä Huippuvuoret. Täyteen lastattuja
kauppalaivoja jo lähetettiin Karanmeren kautta pyrkimään Intiaan, mutta
takaisin niiden täytyi palata ja sankarillinen Barents kuoli kylmän
kouriin talvehtiessaan Novaja Semljalla. V. 1871, lähes kolmesataa
vuotta myöhemmin, löydettiin se huone, jossa Barents miehineen oli
talvea viettänyt; kaikki oli koskemattomassa kunnossa ja erinomaisen
hyvin säilynyt. Tästä etevästä, onnettomasta tutkijasta on
Barentsinmeri saanut nimensä.
Paremmalla menestyksellä hollantilaiset ryhtyivät Vienan kauppaan, jota
varten he v. 1608 perustivat suurehkon kauppaseuran. Mutta Venäjän
kauppaa monin verroin tuottavammaksi tuli 1600-luvun alkupuolella
vauhtiin päässyt valaanpyynti Jäämerellä. Englantilainen Moskovan
komppania sai v. 1613 Englannin kuninkaalta yksinoikeuden
valaanpyyntiin "pohjoisella valtamerellä". Englantilaiset eivät
kumminkaan voineet sulkea Jäämerta sinne pyrkiviltä Tanskan, Hampurin,
Bremenin, Hollannin, Ranskan ja Espanjan pyyntilaivoilta. Pulasta
koetettiin päästä jakamalla Jäämeren lahdet, satamat ja rannikot eri
kansain valaanpyytäjäin kesken, mutta jättiläisosan veivät
hollantilaiset, jotka nyt pitkiksi ajoiksi saivat isäntävallan
Jäämerellä. Valaan (Grönlannin valaan) pyyntiä he harjoittivat
pääasiallisesti Huippuvuorten ja Novaja Semljan vesillä. Pienelle
Huippuvuoriin kuuluvalle Amsterdamin saarelle syntyi "Smeerenbergin"
(Rasvalan) kauppala, johon oli ajopuista tai Hollannista tuoduista
palkeista rakennettu taloja, varastohuoneita ja kapakoita ja jossa
2.000 hengen suuruinen väestö kesäkuukausina ahkeroi valaanrasvan
keittämisessä ja valaanluun valmistamisessa. Niin suuressa
kukoistuksessa oli nyt valaanpyynti, että Hollannissa väiteltiin siitä,
kumpiko siirtolakaupunki oli kaupalle tärkeämpi, Javan Batavia vaiko
Huippuvuorten Smeerenberg. Tilaston mukaan kuului Hollannin Jäämeren
laivastoon v:n 1680 aikoina 200 alusta ja 14.000 merimiestä, ja
aikajaksona 1669-1778 hollantilaiset tappoivat Huippuvuorten vesillä
57.590 valasta, arvoltaan 93 milj. Suomen markkaa. Mutta jo 1600-luvun
lopulla Huippuvuorten pyynti alkoi vähentyä, Smereenberg autioitua ja
valaanpyynnin keskus siirtyä Grönlannin puolelle. Kuitenkin ehti
englantilainen valaanpyytäjä Scoresby v. 1822 päättyneen
merimiesaikansa kuluessa Huippuvuorten vesillä yhdellä ainoalla
laivalla pyydystää valaita 4 miljonan markan arvosta, ja pienempäin
valaitten ja hylkeitten pyynti kukoistaa siellä tänäkin päivänä.
Ajan henki saattoi Skandinaviankin valtakunnat uskonpuhdistusajalla
lujittamaan valtaansa äärimmäisessä pohjolassa ja pyrkimään mikäli
mahdollista osallisiksi Jäämeren uuteen talouselämään. Tarmokkaimmin
vaikkeivät onnekkaimmin näitä päämääriä tavoittelivat Ruotsin
Vaasa-kuninkaat. Heidän alotteestaan Jäämeren kysymyksessä tapahtui
tärkeitä valtiollisia ratkaisuja.
Kustaa Vaasa otti kruunun haltuun pirkkalaisten oikeudet ja laski siten
pohjan Ruotsin valtakunnalliselle politikalle Jäämeren puolella.
Veronkanto ja oikeudenkäyttö pirkkalaisten Lapin alueilla joutui
valtion voutien käsiin. Levittääkseen Ruotsin valtaa Jäämeren
rannikolla Kustaa Vaasa asetti sinne erityisiä kruununkalastajia. Hän
ei näytä kuitenkaan pyrkineen siellä mihinkään määrättyihin tai
kaukaisempiin päämääriin, vaan tavoitelleen kahmalokaupalla kaikkia
mahdollisia hetkellisiä etuja. Harkitumman merkantilistisen ohjelman
merkkejä näkyy Kaarle IX:n toimissa Jäämerellä. Hän m.m. kehitti
monipuolisemmin Lapin verotusta, edisti ruotsalaissuomalaista
uutisasutusta Jäämeren rannikolla ja antoi perustamalleen Gööteporin
kaupungille erioikeuden Jäämeren kauppaan.
Nämä pyrkimykset pakottivat selvittämään epäselviä valtiollisia
valtasuhteita ja valtakuntain rajoja Jäämeren Lapissa.
Siellä oli jo vanhastaan olemassa jonkinlaisia alueellisia ylioikeuksia
eli valtiollisia alueita. Norjalaiset olivat jo varhain ottaneet
valtiollisen ylivallan merellä ja sen likimmällä rannikkovyöhykkeellä,
maa Kölin tunturien itä- ja eteläpuolella oli riidatonta Ruotsin
valta-alaa ja Kuollan niemellä oli Venäjä vähitellen vallannut
itselleen alueellisen isännyyden. Mutta koko tämä alueellinen valta oli
sangen horjuvaa laatua. Sen näet ei katsottu rikkovan niitä
_henkilöllisiä verotusoikeuksia_, joita eri valtakunnilla vanhastaan
oli toistensakin nimellisillä alueilla. "Asukkaiden verotusta vieraan
valtakunnan alueella -- Isak Fellman näistä seikoista kirjoittaa --
oltiinkin sellaisen valtakunnan puolelta taipuvaisia hyväksymään,
milloin se perustui vanhaan tapaan. Sillä ainakin alkuansa vaadittiin
sellaisissa tapauksissa ainoastaan henkilöllistä veroa, eikä sen
kautta tahdottu omistaa mitään alueellista yliherruutta enempää kuin
sitä sen kautta katsottiin perustetuksikaan. Huolimatta siitä, mihin
valtakuntaan maan voitiin katsoa kuuluvan, tavattiinkin senvuoksi
Lapissa eri valtakuntain veronkantajia ottamassa veroja samoilla
seuduilla toistensa rinnalla ja yhdessä. Kun joku suurempi tai pienempi
joukko jonkun valtakunnan veronalaisia lappalaisia asettui toisen
valtakunnan alueelle, seurasivat siis heitä sinne myöskin heidän
entiset veronkantajansa, ottivat siellä esteettömästi heiltä veron,
saivatpa päälle päätteeksi vapaan kyydin ja kestityksen. Omain
voutiensa avulla siten Ruotsi kantoi Lapinveroa Norjan alueella, Norja
sekä Ruotsin että Venäjän ja Venäjä niin Ruotsin kuin Norjankin
alueella."
Lapin vanhimmissa oloissa tämä järjestelmä oli aivan luonnollinen.
Niinkauan kuin lappalaiset olivat näiden seutujen ainoita asukkaita ja
viettivät kiertelevää metsästäjän, kalastajan ja poronpaimentajan
elämää, jossa kaikki riippui pyydystäjän nuolesta ja suksesta, hänen
henkilöllisestä taidostaan ja kyvystään, ei muunlainen verotus kuin
henkilöllinen ollut mahdollinen.
Maata ei voitu verottaa, koska sen tuottavaisuus niinkuin sen asutuskin
olivat aivan epämääräisiä. Näin ollen ei maan omistamisella ja
hallitsemisella Lapissa voinut olla suurtakaan taloudellista tai
valtiollista arvoa. Lappalaisten henkilöllinen verotus sitävastoin oli
taloudellisten ja valtiollisten oikeuksien yleisesti tunnustettu
perustus; kaikki sen hyväksyivät, koska kaikki sitä tarvitsivat.
Ylipäiset aluerajat eivät voineet eivätkä saaneet estää laillista
verottajaa vapaasti verottamasta omia lappalaisia toisenkin valtakunnan
nimellisellä alueella.
Muinainen aluevalta Jäämeren mailla siis suuresti poikkesi itsenäisten
valtakuntain säännöllisestä aluevallasta. Koko Lappi oli ikäänkuin
kaikkien pohjoisten valtakuntain yhteinen suuri siirtomaa, _suuri
yhteisalue_, jonne ne kukin olivat karkoittaneet lappalaisensa siltä
vapauttamatta heitä vanhoista alamaisuussiteistä.
Ajan pitkään ei tällainen järjestelmä kumminkaan voinut kestää. Pohjan
perille kaikkialta mantereen puolelta tunkeutuvan uutisasutuksen kautta
lappalaisten alueet pienenemistään pienenivät. Heidän täytyi lakata
kovin laajoista kiertoretkistä ja supistaa elinkeinollinen toimintansa
rajoitetuille pienille maa-alueille. Kun lappalaisten olot jonkinverran
vakaantuivat tällaisiksi, voitiin ruveta verottamaan lappalaiskyliä tai
niiden metsästys- ja kalastusalueita, joilla nyt oli säännölliset
asukkaansa ja käyttäjänsä. Siten Lapissakin pääsi alkuun puhdas
maaverotus ja verottajan maavalta. Kun eri valtakuntain virkamiesten
toiminta tämän mukaisesti yhä enemmän keskittyi ja rajoittui
määrättyihin paikkoihin ja alueisiin, niin sekin oli omiaan tukemaan
käsityksiä tästä uudenlaisesta _maaverotukseen_ perustuvasta
valtakuntain _aluevallasta_.
Tämä valtakunnallinen maavalta ja aluevalta nyt vuorostaan tuli uusien
oikeuksien lähtökohdaksi ja perusteeksi. Lappalaisilta, jotka syystä
tai toisesta pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi asettuivat vieraan
valtakunnan alueelle, ruvettiin siellä maan käyttämisen korvaukseksi
ottamaan veroa, kiinnittämättä huomiota siihen, oliko tulokkaan jo
ennestään maksettava veroa toiselle valtakunnalle. Näin syntyi tuo
Jäämeren seuduilla niin yleinen ja ominainen verotapa, että samat
lappalaiset saattoivat maksaa veroja kahdelle jopa kolmelle
valtakunnalle. Tällaisia kaksinais- ja kolminaisveroja saattoi syntyä
muillakin tavoin, esim. siten, että lappalainen turvaa tai muuta
sentapaista etua saadakseen oli ruvennut antamaan vieraalle
verottajalle lahjoja tai kestitystä, joista sitten tuli pysyvä vero,
mutta maavalta sittenkin lienee ollut pääsyitä mainitun omituisen
verotavan syntymiseen. Niinpä Kaarle IX koetti v. 1593 saada
selvitetyksi, keneltä niistä kolmesta kuninkaasta, joille Tornion ja
Kemin lappalaiset maksoivat veroa, he olivat "saaneet maan ja veden,
josta he voivat saada elatuksensa", ja Tornaeus kertoo lappalaisten
maksavan veroja kahdelle kolmelle hallitsijalle ei senvuoksi, että he
tunnustaisivat heidät kaikki herroikseen, vaan senvuoksi, "että heillä
on vapaus niiden herrain maalla kalastaa ja metsästää". Kun 19.
vuosisadan alussa tutkittiin, mistä syystä Kemin Lapista maksettiin
veroa Venäjälle, niin havaittiin, että se oli ennen muinoin suostuttu
maksu metsästys- ja kalastusoikeuksista Venäjän puolella, ja koska
majavain ja villipeurain pyynti Venäjän puolella oli lakannut, mainittu
verokin lakkautettiin v. 1814.
Lapin ja Jäämeren valtiollisia kysymyksiä eivät mainitunlaiset olot
olleet omiaan selvittämään. Päinvastoin; kilpailevat ja toisiaan
kadehtivat valtakunnat siitä saivat vain tervetulleen aiheen verotuksen
ohella nyt aluevallankin perusteella pyrkiä täydelliseen politiseen
ylivaltaan Jäämerellä. Kustaa Vaasan valtio-oppi oli siinä kohden hyvin
yksinkertainen: missä Ruotsilla oli verotusoikeus, siellä sillä oli
maa, ja missä sillä oli maa, siellä sillä oli verotusoikeus.
Sellaisilla perusteilla ruotsalaiset katsoivat valtapiirinsä ilman
muuta ulettuvan Jäämereen, ja Olaus Magnus merkitsi karttaansa Jäämeren
rannalle: "Hvcvsq' exteditr regnv svecie" (Tänne saakka ulettuu Ruotsin
kuningaskunta).
Vastakkaisten alue- ja verotusvaatimusten yhteensovituksesta syntyi
Jäämeren riitain kuluessa vielä sellainenkin käsitys ja vaatimus, että
seuduilla, joissa oli kahden valtakunnan lappalaisia, oli veroista
tuleva kummallekin osalliselle puolet, seuduilla taas, joissa oli kolme
valtaa, kullekin kolmannes. Tämän mukaan siis jakamattomat alueet
olivat yhteismaita, joiden alueeseen kullakin osakkaalla oli yhtä
suuret oikeudet -- selvä teoria kylläkin, mutta ilman historiallista
pohjaa.
Ruotsin ja Venäjän v. 1595 Täyssinässä tekemä rauha ei Jäämeren
kysymystä ratkaissut. Rauhansopimuksessa jälkimäinen valta myönsi
edelliselle oikeuden kantaa veroa lappalaisilta Pohjanmaalta Varankiin
saakka, toisin sanoen Venäjä luopui tältä alueelta kantamasta
Lapinveroa ja jätti oikeutensa Ruotsille. Ruotsin ja Venäjän välille
samassa rauhanteossa määrätty raja käytiin seuraavana vuonna etelästä
käsin Rajasuohon (Kuhmoniemellä) saakka pohjoisessa. Siitä eteenpäin
piti rajan kulkea suoraa linjaa Inarijärven poikki ja sieltä Varangin
ja Näytämön välitse Jäämereen. Tämä raja ei kuitenkaan ollut mikään
tavallinen valtakunnan raja, koska ei Venäjällä enempää kuin
Ruotsillakaan ollut mitään ehdottomia alueellisia yli-oikeuksia
Jäämeren rannoilla, jotka päinvastoin valtiollisesti ja alueellisesti
vanhastaan kuuluivat Tanska-Norjalle. Täyssinän rauhan raja siis oli
yksinomaan vain kahden valtakunnan veroalueellinen raja, eli
nykyaikaista sanontaa käyttääksemme "intressipiirien" raja, jonka
länsipuolella Venäjä luovutti veronkanto-oikeutensa Ruotsille. Sovitun
rajan perusteella ruotsalaiset eivät vaatineetkaan itselleen mitään
määrättyä aluetta tai yksinoikeutettua aluevaltaa Jäämeren rannalla,
vaan ainoastaan Venäjän ja Ruotsin osaa eli 2/3 Varangin länsipuolelta
tulevasta Lapinverosta ja sen mukaista oikeutta alueeseen. Kuinka
vähän Täyssinän rauhan kautta vanhat olot Ruotsin ja Venäjän
rajaseuduillakaan muuttuivat, näkyy siitä, että Maanselän, Kitkan ja
Kuolajärven lappalaiskyläin asukkaat, joiden piti muuttaa Venäjän
puolelle rajaa, mutta jotka sitä eivät tehneet, Täyssinän rauhan
jälkeenkin vanhaan tapaansa maksoivat veroa Venäjälle, vaikka asuivat
Ruotsin kiistämättömällä alueella. Samalla tavoin jäi Ruotsille
edelleen vero-oikeuksia itäpuolella Täyssinän rauhan rajan.
Tällaisesta epäselvästä tilasta Jäämeren rannoilla Kaarle IX tahtoi
irtautua. Hän asettui Jäämeren politikassaan lopuksi _täydellisen
valtakunnallisen aluevallan_ kannalle, jonka mukaan toisella
valtakunnalla ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia toisen valtakunnan
alueella, ja pyrki saamaan sellaista järjestystä aikaan Jäämeren
rannikoilla. Lähtien siitä vaatimuksesta, että Ruotsille kuului 2/3
isäntävallasta n. 30 peninkulman pituisella alueella Jäämeren
rannikkoa, hän oli taipuvainen luopumaan tästä vaatimuksesta ainoastaan
sillä ehdolla, että Ruotsille lohkaistaisiin yksinomaisuudeksi
Alattion-Varangin välinen kappale mainitusta rannikosta.
Kaarle IX:n vaatimuksissa ilmestyy ensi kertaa täysin selvänä määrätty
maantieteellinen ajatus, joka ei milloinkaan sen jälkeen ole menettänyt
oikeutustaan, nimittäin se, että Jäämeren rannikko olisi jaettava
siihen ulettuvain valtakuntain kesken _poikittain_, niin että kukin
valtakunta saisi yhteisen meren ääreltä rannikkokappaleen täydelliseksi
omaisuudekseen.
"Varmasti voi otaksua -- lausuu tämän johdosta Santeri Ingman (Ivalo)
tutkimuksessaan 'Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta 1603-1613'
-- ettei Kaarlo ajaessaan mainittua suunnitelmaansa paljokaan tullut
ajatelleeksi riidanalaisella paikkakunnalla elävän asujamiston etuja.
Hänen pääpyrintönään oli epäilemättä vain saada Ruotsi pohjoisessakin
ulottumaan meren partaalle ja se seikka, että hän jo selvästi oivalsi
tuon tärkeyden, osottaa sekin kuinka etäälle tähtäävä valtiollinen
silmä oli tällä Kustaa Vaasan nuorimmalla pojalla. Mutta meille on
aivan ilmeistä, että Kaarlon tarkottama politiikka ja Lapin kansan etu
sulivat yhteen. Sillä Kaarlon tavottelema Jäämeren maiden jako olisi
ollut luonnollisin, näiden seutujen oloja, niiden elinkeinoja, niiden
tarpeita vastaava jako. Lapissa kuuluvat näet rannikko ja sisämaan
tunturit niin läheisesti toisiinsa, ihmiset ja eläimet tarvitsevat
elääkseen niitä molempia niin tärkeästi yhteen aikaan, että niiden
erottaminen toisistaan pakostakin koituu turmioksi noille seuduille --
kuten se on koitunut."
Tanska-Norjalla näet oli Jäämeren kysymyksessä myöskin maantieteellinen
kanta, vanha aluevaltainen kantansa, josta se väsymättömällä
sitkeydellä piti kiini. Se kanta oli aivan päinvastainen kuin Kaarle
IX:n; sen mukaan rannikko oli jaettava _pitkinpäin_, niin että koko
rannikko pitkin pituuttaan oli kuuluva Norjaan, sisämaa taas jäävä
muille. Kölin tuntureja oli vanhaan tapaan pidettävä valtakuntain
rajana ja sen pohjoispuolella asuvain merilappalaisten verottamisoikeus
jätettävä Norjan yksinoikeudeksi. Tanskan kuninkaan Jäämeren ja Lapin
asiantuntijana käyttämä hollantilainen Simon van Salinghen, joka
matkusteli Ruijassa ja Kuollassa vv. 1597-1598, arveli, että siitä
lähtien, missä Kölin tunturit päättyivät, olisi niitä jatkavaa Jäämeren
ja Pohjanlahden vedenjakajaa pidettävä Norjan ja muitten valtain
rajana, joten koko Kuollan niemimaa olisi edelleenkin jäävä Norjalle.
Osoitteeksi siitä, kuinka suurta huomiota näihin aikoihin puolelta jos
toiseltakin pantiin Lapin kysymyksiin, mainittakoon, että Simon van
Salinghen laati riidanalaisista Jäämeren seuduista ensimäisen
seikkaperäisen kartan (julaissut E.G. Palmén Fenniassa 31, n:o 6) ja
että Kaarle IX:n toimesta ruotsalaiset retkikunnat tekivät Lapissa
tutkimuksia, joiden tuloksena m.m. oli Andreas Bureuksen v. 1611
julkaisema huomattava Ruotsin valtakunnan pohjoisinten osain kartta.
Ruotsin ja Tanskan-Norjan Jäämeririidat ratkaistiin Knäredin
rauhantekoon v. 1613 päättyneessä sodassa. Tässä rauhassa Ruotsin
täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikon herruuteen ja
tunnustaa Tanskan-Norjan ylivalta näillä seuduin aina Varankiin saakka
idässä.
Lapin alueellinen jako astui tässä rauhanteossa suuren askeleen
lopullista ratkaisuaan kohden. Jako tapahtui Tanskan-Norjan vaatimalla
tavalla; Ruotsi-Suomi teljettiin sisämaahan ja jäi yksinomaan
mannervallaksi, rannikko ja sen mukana merivalta joutui entistä
lujemmin Tanskan-Norjan käsiin. Jäämeren rannikoilla tuli nyt olemaan
kahdenlaisia selvästi erotettavia valtiollisia alueita, nim. erityisiä
ja yhteisiä. Norjan erityiseksi alueeksi jäi rannikkovyöhyke Varankiin
saakka idässä; sen eteläpuolella oleva sisämaa tuli Ruotsin erityiseksi
alueeksi; Venäjän erityiseksi alueeksi olivat Täyssinän rauhan ja
käytännön kautta tosiasiallisesti joutuneet Kuollan seudut.
Jakamattomaksi yhteisalueeksi jäi se Varanginvuonon eteläpuolella oleva
epämääräinen alue, jossa kaikkien kolmen valtakunnan erityiset alueet
lähenivät toisiaan. Tämä _yhteisalue_, norjalaisten Faellesdistrikt, ei
ollut muuta kuin viimeinen valtiollisesti jakamatta jäänyt kappale
muinaisesta koko Lapinmaan käsittävästä yhteismaasta, joka nyt oli
supistunut näin vähiin. Se pysyi edelleenkin kolmen valtakunnan
yhteisenä taloudellisena alueena, jossa lappalaiset vanhaan tapaansa
harjoittivat kierteleviä elinkeinojansa, maksaen veroa kahdelle tai
kaikille kolmelle isännälle.
Mutta yhteisalueenkin valtiollinen jako oli vain ajan kysymys.
Käytännössä näet Norjan valtiollinen valta oli yhteisalueen
rannikolla ainoa mahdollinen ja sisämaassa taas valtiollinen valta
tosiasiallisesti yhä enemmän keskittyi Ruotsille. Näiden olojen
mukaisesti Ruotsi ja Tanska-Norja Strömstadin rajasopimuksessa v. 1751
jakoivat niille kahden kuuluvan osan yhteismaasta siten, että raja
vedettiin Tenojoelta kaakkoiseen päin Kolmisoaivin rajapaikkaan;
rannikkopuoli jäi Norjalle, sisämaan puoli Ruotsille. Kun täten jaetun
alueen itäpuolella oleva rannikkoseutu Strömstadin sopimukseen mukaan
oli Norjan ja Venäjän yhteismaata, josta ainoastaan Norja ja Venäjä
olivat oikeutettuja kantamaan veroja, niin siis Ruotsi-Suomi jo
Strömstadin sopimuksen kautta tuli valtiollisesti _lopullisesti
suljetuksi Jäämereltä_. Tämän mukaisesti Venäjä ja Norja sitten v. 1826
keskenänsä jakoivat viimeisenkin jakamatta jääneen osan Jäämeren
rannikkoa. Niiden välinen raja -- Norjan Jäämeren rannikon nykyinen
itäraja -- tuli kulkemaan osittain hyvin mutkikkaalla tavalla: ensin
Mutkavaarasta Paatsjoelle, sitten Paatsjokea myöten Boris-Glebin
kreikkalaiskatoliselle kirkolle, joka ynnä sitä ympäröivä maa-alue
virstan laajuudelta joka taholle tuli Venäjän puolelle, vaikka kirkko
oli joen länsirannalla; sitten raja kulki kaakkoiseen päin pienen
Jaakopin joen lähteille ja vihdoin tätä jokea myöten Jäämereen.
Suomea, jonka alueeseen Haminan rauhassa v. 1809 oli yhdistetty Kemin
ja Tornion Lapit Muonion ja Tornion jokiin saakka lännessä ja joka siis
näissä Lapinmaan osissa oli perinyt Ruotsin kaikki oikeudet, ei Venäjän
ja Norjan välillä v. 1826 sovittu raja suoranaisesti koskenut.
Kuitenkin Suomea kohtaan silloin tapahtui huutava vääryys, kun Suomen
valtiolaitoksia kysymättä, Suomen saamatta edes omain edustajainsa
kautta ottaa osaa rajaneuvotteluihin, v:n 1826 sopimuksen tekijät
yksipuolisesti menivät määräämään myöskin Norjan ja Suomen välisen
rajan Kolmisoaivista Norjan, Suomen ja Venäjän rajain yhtymäkohtaan,
Mutkavaaraan.
Näin oli vuosisatain kuluessa Lapin valtiollinen ositus vihdoinkin
tullut loppuun suoritetuksi. Mutta vieläkään ei Lapin taloudellinen
jako ollut täydellinen. Strömstadin sopimuksessa v. 1751 nimenomaan
vahvistettiin Ruotsi-Suomen lappalaisten vanhat oikeudet harjoittaa
kalastusta, hylkeenpyyntiä ja porojen kesälaiduntamista Norjan
alueella, samoinkuin Norjan lappalaisten oikeudet syöttää
porolaumojansa talvisin Ruotsi-Suomen alueella. Mutta v:n 1826
sopimuksessa Norja ja Venäjä, taaskin asianosaista kysymättä,
mielivaltaisesti syrjäyttivät Suomen lappalaisten vanhat vahvistetut
taloudelliset oikeudet Jäämeren rannikolla. Mainitussa sopimuksessa
kiellettiin nimenomaan toisen sopimusvallan alamaisia syöttämästä
porojaan toisen alueella ja kalastusoikeudetkin määrättiin lyhyen ajan
kuluessa kokonaan lakkautettaviksi. Sillä perusteella norjalaiset
alkoivat estää Suomen asukkaiden elinkeinollista toimintaa Ruijan
puolella. Turhaan tehtiin Suomen puolelta yrityksiä saada asiat
palautetuksi Strömstadin sopimuksen pohjalle. Kun mitkään sovittelut
eivät auttaneet, niin keisari Nikolai määräsi, että Suomen raja oli
syksystä 1852 suljettava Norjan lappalaisten poroilta ja Suomen
alamaisten luovuttava syöttämästä poroja, kalastelemasta ja
metsästämästä Norjan puolella. Itämaisen sodan selkkaukset kuitenkin
keskeyttivät enemmät toimenpiteet tältä puolelta ja antoivat
Ruotsi-Norjalle tilaisuuden v. 1855 maksaa Venäjälle kukkuramitalla.
Marraskuussa 1855 Ruotsi ja Norja tekivät Englannin ja Ranskan kanssa
sopimuksen, jossa Ruotsi ja Norja sitoutuivat olemaan vaihtamatta
Venäjälle mitään osaa alueestaan tai sallimatta Venäjän miehittää
mitään osaa alueestaan tai nauttia siellä mitään laiduntamis-,
kalastus- tai muuta oikeutta; Englanti ja Ranska puolestaan sitoutuivat
asevoimin auttamaan Ruotsi-Norjaa torjumaan Venäjän sellaiset
yritykset. Selvää selvemmin oli tällä "marraskuun sopimuksella"
riistetty Suomelta viimeisimmätkin toiveet Länsi-Varangissa. Kaikki
taloudellinenkin yhteisyys Lapin valtiollisten eri osain välillä oli
näin lopullisesti lakannut.
Sillä tavoin, monisatavuotisen kehityksen uurtamina piirteinä, ovat
Jäämeren seutujen nykyiset valtiolliset rajat syntyneet. Uuden ajan
ensimäisinä vuosikymmeninä Jäämeri tuli äkisti vedetyksi silloisen
maailmantalouden toimintapiiriin. Pohjois-Europan taloudellisesti
kehittymättömät vallat eivät pystyneet siellä astumaan mahtavampain
englantilaisten ja hollantilaisten kilpailijain rinnalle. Mutta niiden
merkantilistinen etu vaati niitä kuitenkin tekemään voitavansa Venäjän
merikaupan palauttamiseksi Itämerelle ja itse pyrkimään niin suurelle
osalle Jäämeren rikkauksista kuin mahdollista. Varmaan sellaisissa
uudenlaisissa tarkoituksissa pohjoiset valtiot ryhtyivät valtiollisesti
ja taloudellisesti valtaamaan ja jakamaan Jäämeren rannikoita.
Kilpailussa Ruotsi-Suomi jäi vähimmälle osalle ja tuli kokonaan
tungetuksi pois mereltä. Vuosien 1613, 1751 ja 1826 rajasopimukset ja
vihdoin kahden suurvallan takaukset ovat täydellisesti musertaneet
Kaarle IX:n suuret suunnitelmat ja Suomen toiveet Ruijassa. Mutta
kasvuvoimaisen kansan ja maan luonnollisia oikeuksia eivät
keinotekoiset ja väkivaltaiset salvat ajan pitkään voi ehkäistä, ja
niinpä on Suomi löytänyt uusia teitä ja keinoja pohjoisten päämääräinsä
saavuttamiseksi.