Jäämeri ja sen pitkät rannikot olivat vanhempina aikoina kauan aikaa
ihmeitten, noituuden ja kauhujen satuseutuja etelämmässä asuvain
kansain mielikuvituksessa. Jossakin sielläpäin oli skandinavialaisten
muinaistarujen sumuinen "Niflheim", toinen maailman kuohuvista
alkuääristä. Jäämeren skandinavialaisia toisintonimiä oli "Trollabotn"
(Noitapohja), ja karjalaisesta "Kannanlahden" nimestä skandinavialaiset
väänsivät Vienanmerelle nimen "Gandvik" (Taikalahti). Suomalaistenkin
aikaisimmat käsitykset Jäämeren seuduista ovat olleet aivan taru- ja
taikaperäisiä. Sinne esi-isämme sijoittivat "summan Sariolan", joka on
Niflheimin suomalainen vastine, sinne salaperäisen "Ruijan" ja
"Turjan". Suuren loitsumaineensa kaikkien naapuriensa keskuudessa
lappalaiset saivat kaiketi osaksi siitäkin, että asuivat tuon kammotun
taikameren puolella.
Näitä satuja ja käsityksiä vielä paransivat ja levittivät klassillisen
muinaisajan ja keskiajan kirjailijat, etunenässä kunnianarvoisa
kirkonmies Bremenin Aatami (kirjoitti v:n 1070 vaiheilla), joka
Jäämeren seutujen asukkaiden joukkoon pani myöskin yksisilmäiset
kyklopit, yksijalkaiset, koirankuonolaiset, ihmissyöjät ja
suomensukuisista vepsäläisistä (ves, wizzi) tekaisi "valkoisen kansan"
(weiss, vit -- valkoinen), jonka lapset muka syntyivät valkoisen karvan
peittäminä; siitä lorusta sitten sai "Valkoinen meri" pysyvän nimensä.
Mutta oli sellaisiakin miehiä, jotka ennakkoluulottomina uskalsivat
lähteä omin silmin tutkimaan tuon tuntemattoman maailman salaisuuksia.
Englannin kuninkaan Alfred Suuren (871-901) kirjoittamassa
maantieteessä on jälkimaailmalle säilynyt kertomus merkillisestä
matkasta, jonka kuninkaan palveluksessa oleva norjalainen Ottar oli
tehnyt Vienanmerelle. Suomennamme tähän kertomuksen mielenkiintoisimmat
kohdat:
"Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista
norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisessa
osassa Länsimeren rannalla. Kuitenkin sanoi hän tämän maan siitä
ulottuvan vielä kauas pohjoiseen; mutta maan siellä olevan asumattoman,
paitsi mitä muutamissa paikoin silloin tällöin oleskelee lappalaisia
(Finnas), jotka talvella metsästävät ja kesällä kalastavat heidän
meressänsä.
"Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa
ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan
pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti pitkin rannikkoa pohjoiseen
päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren
vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen
kuin valaanpyytäjät tavallisesti kauimmaksi menevät. Sitten kulki vielä
pohjoista kohti, niin kauas kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi
purjehtia. Sen jälkeen maa kääntyi itäänpäin, taikka meri antoi maahan
päin; kumminko oikein, ei hän tiennyt, sen hän vaan tiesi, että hän
siellä odotti länsituulta, tahi vähän pohjoisempaa, ja laski sitten
itää kohti, pitkin maata, niin paljon kuin neljässä päivässä voi
purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjoista,
siitä syystä että maa siellä kääntyy etelään taikka meri antautuu
maahan päin, kumminko oikein, ei hän tiennyt. Sitten hän laski etelää
kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia.
Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät
joella takaisin, sillä he eivät uskaltaneet jokea myöten purjehtia
ylemmäksi, peljäten vihollisuutta; koska maa joen toisella puolella oli
sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa
lähtönsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellänsä,
paitsi muutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka olivat
lappalaisia. Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.
"Permalaiset (Beormas) olivat varsin hyvin viljelleet maansa; mutta he
(Ottar ja hänen miehensä) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Turjan
lappalaisten maa (Terfenna land) oli kaikkialla autiota, paitsi missä
metsästäjiä oleskeli tahi kalastajia taikka linnustajia.
"... Hänestä tuntui, että lappalaiset ja permalaiset puhuivat
jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti,
paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden;
sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissansa; joita matkustajat
toivat mukanansa muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi
laivanköydeksi. Nämä valaat (mursut) ovat paljon pienempiä kuin muut
valaat; eivätkä ole seitsemää kyynärää pitempiä...
"Hän oli sangen varakas mies... Mutta heidän (norjalaisten)
varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka lappalaiset
heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja
linnunhöyheniä ja mursunluuta ja sellaista laivanköyttä, joka on tehty
mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman
pitää suorittaa viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yksi
karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen
peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä,
toinen mursun ja toinen hylkeen nahkasta.
"Hän sanoi, että Norja on sangen pitkä ja sangen kapea... Asumaton
vuorenseljänne on itäisellä puolella, ulettuen yhtä pitkältä kuin
asuttu maa. Tällä seljänteellä oleskelee lappalaisia..."
Ottar nimenomaan mainitsee tehneensä retkensä tiedonhalusta, joskin
mursunluun hankkiminen oli sivutarkoituksena. Se oli sekä
tarkoituksiltaan että tuloksiltaan suurenmoinen löytöretki. Sen
kertomuksesta, niin harvasanainen kuin se onkin, selviää useita
tärkeitä seikkoja.
Jäämeren luonto monipuolisine riistarikkauksineen on siinä kuvattu.
Näemme siitä, että lappalaisia jo kauan ennen Ottarin retkeä oli asunut
Jäämeren rannikkoseuduilla osittain sisämaan tuntureilla poronhoitoa ja
villipeuran ja turkiseläinten metsästystä, osittain autiolla
merenrannalla kalastusta, linnustusta sekä hylkeen- ja mursunpyyntiä
harjoittaen. Kaikesta päättäen jo kauan ennen Ottarin aikoja
norjalaiset olivat joutuneet suhteisiin lappalaisten kanssa ja
ruvenneet tekemään heidän alueellaan maitse kauppa- ja verotusretkiä,
joilta saivat saaliikseen pohjan peräin ja Jäämeren arvokkaita
tuotteita.
Ottarin antaman kuvauksen vahvistavat ja täydentävät merkilliset
lappalaiset muinaislöydöt, joita on kaivettu esille Varanginvuonon
rantamilta, etenkin Kälmeijän (Kjelmön) saarelta Paatsjoen suun
lähellä. Löydöt ovat 7-11. vuosisadoilta ja sisältävät monenlaisia,
parhaasta päästä peuranluisia esineitä, kuten ongenkoukkuja,
nuolenkärkiä, hylkeenpyynnissä käytettyjen harpuunien kärkiä, ahraimia
jokilohien pyyntiä varten ym. Löydöissä on joukoittain kalain, lintujen
-- kuten meidän aikanamme jo sukupuuttoon hävinneiden siivettömäin
ruokkien (_Alea impennis_) --, peurain, kirjavain hylkeiden, Grönlannin
hylkeiden, harmaiden hylkeiden, merisikain eli pyöriäisten, majavain
ym. ravinnoksi käytettyjen eläinten luita; sitävastoin on vähemmin
jälkiä mursunpyynnistä. Saviastiain kappaleet ja pienet rautaesineet
osoittavat, ettei Jäämeren lappalaisten silloinen kulttuuri ollut
niinkään alhainen. "Tunkeutuessaan pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa
pohjoiseen norjalaiset tapasivat lappalaisia erämiehiä eli
merilappalaisia. Tästä kosketuksesta korkeamman kulttuurin kanssa ovat
lappalaiset paljon oppineet, mutta toiselta puolen ovat norjalaisetkin
saaneet oppia lappalaisten pyynti- ja metsästyskulttuurista, joka hyvin
soveltui niihin seutuihin. Sen kautta syntyi meripyynnin korkeampi
kehitys." (Fridtjof Nansen.)
Luonnon edut, s.o. lauha talvi, ympäri vuoden sula meri ja meren sekä
lintuvuorien riistarikkaus, siten näille kaukaisille rannoille
houkuttelivat ja siellä ylläpitivät alallaan verraten korkealle
kehittynyttä lappalaisasutusta ja -kulttuuria jo silloin kuin paljon
etelämmässä olevat sisämaat vielä olivat asumattomia erämaita.
Ottarin retki avasi tien muille norjalaisille retkeilijöille, joiden
kautta koko Ruijan ranta ja myöhemmin "Muurmaninrannan" (s.o.
Normannien eli Norjalaisten rannan) nimellä tunnettu Kuollanniemen
pohjoisrannikko tulivat Norjan vaikutuksen ja vallan alaisiksi.
Norjalaisten ja islantilaisten satujen tietopiiri ulettui vielä paljon
kauemmaksikin itäänpäin, aina Petshoran tienoille saakka. V. 1194
norjalaiset valaanpyytäjät löysivät Jäämeren äärillä uuden,
"Svalbard'iksi" nimittämänsä kylmän maan, luultavasti Huippuvuoret, ja
v. 1307 Norjan hallitusmiehet perustivat Varanginvuonon suulle Varjakan
eli Vuoreijan linnan (Vardöhus). Meren herruus Jäämerellä joutui täten
pysyvästi Norjalle.
Muistettavalla matkallaan Ottar päätyi Vienanmeren rannalle, suuren
Vienanjoen suuhunko, kuten yleensä on luultu, vaiko Kuollan niemen
etelärannikolle laskevan vuolaan Varsugan suuhun, kuten Nansen olettaa,
jääköön tässä ratkaisematta. Hän tapasi siellä kukoistavan permalaisen
asutuksen ja viljelyksen. Hyvään alkuun päästyään norjalaiset tämän
tästäkin tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä permalaisten maahan. Kuuluisin
niistä on Thore Hundin ja hänen miestensä v. 1026 tekemä Vienan retki,
jolloin norjalaiset permalaisten kauppapaikalle tultuaan ensinnä
ostelivat paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja ja sen jälkeen
kaupparauhan irtisanottuaan yöllä ryöstivät metsässä olevan aidatun
kalmiston ja Jumalan-kuvan saaden saaliikseen suuret määrät hopeaa ja
muita kalleuksia.
Norjalaisten kertomukset permalaisten oloista ovat kaikissa kohdissaan
uskottavia -- pitäähän A. Ahlqvist Jumalan-kuvan jutussa "ihan jokaista
sanaa totena" -- ja kaikki epäilykset haihtuvat, kun luemme vanhain
arabialaisten maantieteilijäin kertomuksia heille tunnetuista
pohjoisimmista maista. Eräs näistä arabialaisista kirjoittajista,
1100-luvulla elänyt Abu Hamid kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat
Bulgarista Isu nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia;
siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen
majavannahkoja; Isun asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden
läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne
soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat
miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja.
Permalaisten rikkauden lähde oli siis Mustan- ja Kaspianmeren
takaisessa arabialaisessa maailmassa, jonne Volgan kauppiaiden
välityksellä hankittiin Jäämeren maitten kallisarvoisia turkiksia.
Muutamalla mielikuvituksen värittämällä piirteellä Abu Hamid kuvaa koko
vaihtokaupan Persiasta Jäämeren valaanpyyntivesille ja Jäämereltä
Persiaan. Arabialaisten käyttämä Isu nimi lienee sama kuin muitten
keskiajan kirjailijain mainitsemat Ves ja Wizzi, jotka tarkoittavat
vepsäläistä heimoa, jonka alueen kautta luonnolliset kauppatiet muinoin
kulkivat Vienanmerelle ja Jäämerelle.
Vienanmeren rannoilla asuvain turkis- ja hopearikkaiden permalaisten
kansallisuudesta tuskin voi olla eri mieliä. He olivat kaikissa
tapauksissa suomensukuisia ja kaikesta päättäen karjalaisia, tarkemmin
sanoen nykyisten Vienan karjalaisten esi-isiä, jotka jo varhain olivat
saapuneet Vienan vesille ja siellä kehittyneet eteviksi Jäämeren
pyytäjiksi ja turkiskauppiaiksi. Siihen saamme todisteita monelta
taholta. Vienanmeren ympäristöissä on permalais-aikaan palautuvia
karjalaisia paikannimiä (Kannanlahti -- Gandvik). Kun myöhemmin Vienan
permalaisten nimi historiasta katoo, karjalaiset esiintyvät heidän
yleisperillisinään sillä tavoin, ettei mikään todellinen kansanvaihdos
tunnu mahdolliselta. Kalevalakin näyttää käsitystämme tukevan.
Karjalaisille runoille on koko Jäämeren elämä tutunomainen ja kotoinen.
Niinkuin omista näkemistään ne puhuvat Jäämeren luonnosta, valaista,
mursuista ja mursunluisista hevossuista ja ruoskanvarsista. Sivumennen
sanoen ovat karjalaiset kuten lappalaisetkin nähtävästi oppineet
mursunpyynnin norjalaisilta, koskapa sana "mursu" lienee lainaus
norjalaisesta "rosmar" sanasta; muuten on meidän "norsummekin" alkuaan
sama kuin mursu ja norsunluu siis oikeastaan karjalaista mursunluuta.
V. 1137 mainitaan Vienanmeren rannalla suolan keittämistä -- sekin
varmaan vanha karjalainen merielinkeino. Myöhempäin historiallisten
tietojen mukaan ovat Vienan-karjalaiset olleet tunnettuja Jäämeren
valaanpyytäjiä, kalastajia ja laivanrakentajia. Koko tämä keskiaikainen
karjalainen Jäämeren-kulttuuri ei voi olla aivan lyhyessä ajassa
kehittynyt, vaan täytyy sillä olla juurensa Ottarin ja permalaisten
ajoissa.
Vienan karjalaisten ja norjalaisten kauppa- ja sotasuhteita jatkui
vuosisatain halki. Norjalaiset sadut kerskuvat senpuolisten monista
voitokkaista Vienan-retkistä. Ja vienalaiset kostivat parhaansa mukaan
tekemällä maitse ja meritse sotaretkiä Pohjois-Norjaan. Kilpailun ja
vihollisuuden pääsyynä olivat varmaan lappalaiset, joita Vienan
karjalaiset todennäköisesti jo ammoisista ajoista verottivat ja
riistivät samaan tapaan kuin norjalaiset.
Kesken näitä norjalais-lappalais-karjalaisia suhteita esiintyy Jäämeren
näyttämölle uusi tekijä: venäläiset. Kun jo v. 1096 etäisen Petshoran
asukkaita ja parin vuosikymmenen kuluttua Laatokan seutuja mainitaan
Novgorodin verollisina, lienee venäläisten valtiollinen ylivalta jo
siihen aikaan ollut pohjattuna Vienan-karjalaisillakin alueilla.
Kreikkalaisen kirkon ja edistyneempien elinkeinojen yhteisin voimin
novgorodilainen valta ja asutus varmoin askelin lähenivät Jäämeren
rantoja. Novgorodin ja Norjan hallitsijain kesken syntyi vähitellen
vallanjako Jäämerellä. V. 1251 mainitaan Novgorodin ruhtinaan
toimittaneen lähettiläitä Norjan kuninkaan luo, ja lienee silloin
syntynyt jonkinlainen sopimus riidanalaisten seutujen käyttämisestä.
Uusi pysyvämpi sopimus tehtiin v. 1326. Sen mukaan kumpikin valta sai
määrätyllä tavalla verottaa omia lappalaisiansa koko sillä alueella,
joka ulettui Malangin vuonolta pitkin Kuollan rantoja Kannanlahden
Vieljokeen saakka; muuten oli veronalaisuuteen nähden rotu ratkaiseva,
niin että karjalaiset jäivät Novgorodin alaisiksi ja että norjalaiset
saivat verottaa "puolikarjalaisia", joilla oli lappalainen (s.o. Norjan
alainen lappalainen) äiti; kummankin valtakunnan kauppiaat saivat
esteettömästi kulkea toisen valtakunnan alueella.
Vaikka Norja nimellisesti pysyi Muurmaninkin rannan valtiollisena
yliherrana, jolle vielä 1600-luvun alussa Kuollan kaupungin asukkaat
maksoivat lohiveroa, niin tosiasiallisesti kuitenkin Norjan valta
täällä jo keskiajalla taantui ja Venäjän kasvoi. Syynä Norjan
vaikutuksen heikkenemiseen oli pohjoismaiden unionista aiheutuva Norjan
valtiollinen taantuminen, Norjan kaupan syrjäytyminen Hansan
kauppavallan tieltä ja ehkäpä myöskin kalastuksen vilkastuminen Norjan
länsirannikolla, joka veti huomiota pois Jäämereltä. Sillä välin
venäläisen kirkon valta 1300-luvulla vakaantui Vienansuun pääpaikassa
Holmogorissa; v. 1429 perustettiin Vienanmeren saaristoon Solovetsin
luostari, koko Vienan-Petshoran alueen kuuluisa kulttuurikeskus.
Seuraavalla vuosisadalla kohosi jo venäläisiä luostarirakennuksia
Kuollan ja Petsamon vuonojen perukoille Muurmaninrannalla.
Jäämeren rannikkojen isäntäin joukkoon ilmestyivät viimeisiksi
vielä suomalaiset ja ruotsalaiset. Samalla tavoin kuin
Jäämeren kalastajalappalaiset olivat joutuneet norjalaisten ja
karjalais-venäläisten alaisiksi, Fennoskandian sisäosissa kiertelevät
lappalaiset joutuivat voimakkaampien ja edistyneempien naapurikansain,
suomalaisten (hämäläisten) ja ruotsalaisten riistettäviksi.
Lappalaisten alamaisuus oli järjestynyt yksinkertaisen rotu- ja
perheorjuuden tapaan, siten että suomalaisilla tai ruotsalaisilla
isännillä oli takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli
suorittaa omistajilleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin
jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi isäntänsä
veronalaisuudessa kaikkialla, missä kiertelikin; asiakirjallisten
tietojen mukaan hämäläiset isännät keskiajalla omistivat
verolappalaisia kaukana Perä-Pohjolassa ja Länsipohjassa.
Ottarin usein mainitussa kertomuksessa sanotaan, että pohjoisen Norjan
erotti Ruotsista ja Kainuunmaasta (Pohjanlahden suomalaisista
seuduista) niin leveä seljänne, että sen yli kulkemiseen tarvittiin
paikoin kaksi viikkoa, paikoin vain kuusi päivää ja että kainulaiset
(suomalaiset) kevyillä veneillään tunturijärviä pitkin soutaen ja
veneitään maata myöten kantaen toisinaan kävivät hävittämässä Norjan
seutuja ja norjalaiset samoin Kainuunmaata. Sodalliset suhteet
kuitenkin aikaa myöten muuttuivat rauhallisemmiksi. Lappalaisten
perääntyessä viimein Ruijan alueelle saakka heidän suomalaiset ja
ruotsalaiset isäntänsäkin joutuivat veroasioissaan kulkemaan Jäämeren
rannoilla. Tällaisia verotusretkiä pidettiin muinoin niin luonnollisina
ja oikeutettuina, etteivät norjalaiset niitä estäneet; he itsekin
nauttivat samanlaisia oikeuksia vieraalla alueella. Näin suomalaiset ja
ruotsalaiset saivat ensimäisen jalansijan Jäämerellä.
Suomalais-ruotsalaisten Lapinoikeuksien omistajina esiintyivät
myöhemmällä keskiajalla "pirkkalaiset". Todennäköisesti he olivat
Pohjanlahden perukoille asettuneita suomalaisia ja ruotsalaisia
ammattikauppiaita, jotka vähitellen olivat hankkineet itselleen
hämäläisten ja muitten vanhain Lapinkävijäin oikeuksia. Nähtävästi jo
1200-luvulla Pohjanlahden pirkkalaiset olivat järjestyneet
säännöllisiksi kauppiaskunniksi, jotka määrättyjen lappalaisten
keskuudessa tai määrätyissä lappalaiskylissä harjoittivat kauppaa ja
verotusta Ruijaan saakka. V. 1498 mainitaan pirkkalaisilla olleen
esi-isiltä perittyjä oikeuksia sellaiseen Lapinkäyntiin.
Unioniajalla, jolloin kaikki Skandinavian maat ja Suomi kuuluivat
samaan valtakuntaan ja Norja oli joutunut sisällisen heikkouden tilaan,
olivat olot Ruotsin valtakunnan turvissa toimiville pirkkalaisille
varsin suotuisat. Ruotsalaisen vaikutusvallan kasvaminen näkyy
siinäkin, että läntisten lappalaisten käännytys suureksi osaksi
tapahtui Upsalan arkkipiispan johdolla.
Keskiajan loppuun päättyy Jäämeren kysymyksen ensimäinen pitkä
aikakausi. Sen kuluessa aluksi kolmen kansan, lappalaisten,
norjalaisten ja karjalaisten pohjoisimmat etuvartijat asettuivat
pysyvästi Jäämeren äärille, lappalaiset varsinaisen Jäämeren
rannikoille, norjalaiset heidän länsipuolelleen Haalogalantiin ja
karjalaiset itäpuolelle, Vienaan. Yhteisesti ja toisiltaan oppia ottaen
nämä kansat harjoittivat tuottavia Jäämeren elinkeinoja ja kohottivat
nämä elinkeinot verraten korkealle kannalle. Lappalaiset kuitenkin jo
varhain menettivät elinkeinollisen itsenäisyytensä -- mikäli heillä
sitä oli ollutkaan -- ja joutuivat norjalaisten ja karjalaisten
riistettäviksi.
Ensimäinen tärkeä tapahtuma Jäämeren tunnetussa historiassa oli
norjalaisen meriurhon Ottarin Vienan retki, jonka kautta norjalaiset
joutuivat Vienan karjalaisten kanssa vuosisatoja kestäneisiin
kaupallisiin ja sodallisiin kosketuksiin ja joiden aikana norjalaiset
Jäämeren vesillä ja rannoilla saavuttivat pysyvän valtiollisen
ylivallan. Toinen suuri vaihe oli se, kun Novgorodin valta saatettuaan
Vienan karjalaiset alaisuuteensa ja perittyään karjalaisten vanhat
Lapin oikeudet alkoi merkillisen venäläisen vaikutuskauden Jäämerellä.
Vaikka Jäämeren rannikko nimellisesti jäi suureksi yhteisalueeksi,
jossa kumpikin valta sai verottaa omia lappalaisiansa, niin
tosiasiallisesti koko Kuollan puoli Jäämeren aluetta joutui pysyvästi
venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kolmas merkkitapaus Jäämeren
kysymyksen vanhassa historiassa vihdoin oli suomalais-ruotsalaisten
pirkkalaisten saapuminen lappalaisineen Jäämeren rannikoille ja siitä
johtuneet Ruotsi-Suomen oikeudet Jäämereen.
Suuressa maailmassa ei kaikesta tästä kehityksessä tiedetty mitään;
Europan sivistyskansain tietopiirissä Jäämeren seudut koko ajan
pysyivät merihirviöitten ja satujen Taikamerenä.