hänellä oli kuulija. Ja joka sanalta kävi Saarikosken kummastus ja
mielenkiinto yhä suuremmaksi, samalla kuin hänelle selvisi, että hänen
omituisella esimiehellään oli joku muisto, "mieluinen tai
vastenmielinen", vaalittavanaan. Ehkäpä juuri tässä muistossa oli syy
hänen omituisuuteensa, jota yksinäisyydessä vietetyt vuodet olivat
lisänneet. Mutta millään tavalla urkkia tietoja ei hän tohtinut.
"Enkö kerro sinulle merkillisiä juttuja", kysyi Brovall käytyään
kohentamassa pesää ja oltuaan pitkän aikaa vaiti.
"Setähän puhui vain puhdasta totuutta."
"Sitä minä olen koko ikäni tehnyt, ja ehkä minua siksi pidetään vähän
haljunsekaisena. Tai sitten en puhu mitään."
Brovall täytti taas lasinsa ja vaipui pitkiin mietteisiin.
"Mitenkä ne viisaat sanovatkaan: seurustelu teroittaa ajatusta, mutta
yksinäisyys on neron koulu", sanoi hän otettuaan muutaman siemauksen
lasistaan. "Minun pitäisi siis kaiken todennäköisyyden mukaan olla
suuri nero. Ja kuitenkin ihmiset... niin, yhtä lystiä: neron ja
hulluuden rajahan on hiuksenhieno. -- Mutta suuri nahjus minä joka
tapauksessa olin..."
Brovallin otsasuonet pullistuivat, kuten aina kun hän suuttui, ja
nytkin hänen sisässään näytti syttyvän suuri, selittämätön viha, joka
vain odotti tilaisuutta saadakseen purkautua.
"Nahjus minä olin, auttamaton nahjus", jatkoi hän kiivaasti ja kiihtyen
joka sanalta, aivan kuin peläten, ettei kerkeäisi sanoa sanottavaansa,
"ja kuitenkin minun isäukkoni oli oikea mallieksemplaari isäukkojen
joukossa ja äitini maailman hienoimpia naisia, ja nyt he ovat molemmat
poissa surkean poikansa takia, epäilemättä maailman surkeimman
pojan..."
Sanoessaan viimeiset sanansa näytti metsäherra olevan valmis sulamaan
kyyneliin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja huokasi syvään. Se
näytti häntä rauhoittavan, ja hän jatkoi:
"Vai onko sinusta mitään logiikkaa ja järkeä siinä, että kun _hän_
jätti minut ottaakseen luutnantin, jolla tosin oli koreat vaatteet,
mutta joka ei omin varoin kyennyt saamaan edes housuja kinttuihinsa ja
joka nyt kuuluu kuolleen jättäen vaimonsa ja lapsensa yhteiskunnan
hartioille, niin heittäydyin hentomieliseksi, vuoroin itken, nauran ja
välillä lueskelen ja ennenkuin aavistankaan, olen vastaleivottuna
metsäkonduktöörinä matkalla hoitoalueeseeni tänne pohjoiseen...
Minustahan piti tulla vähintään kansliatirehtööri... Enkä koskaan
unohda isäukon pitkiä ja liikuttavia puheita enkä äitiäni, jonka sielua
Herra armahtakoon. Ja tuo kaikki yhden ainoan naisen takia, joka ei,
kuten isäni kalliisti vakuutti, ollut ajatuksenkaan arvoinen. Ehkäpä,
jos olisin ukko-vainajaa totellut, asia olisi unohtunut ja minä olisin
löytänyt säädylleni ja arvolleni sopivan vaimon, mutta mitä minä tein!
Ajatus, kuinka olisi voinut olla, ei mennyt mielestäni, ja täällä olen
yhä maatunut. Ei mene mielestäni, kuinka alussa vaivuin täällä
apatiaan, tylsyyteen, miten sitten koetin unohtaa lukemalla,
hankkimalla itselleni kihlakunnan suurimman kirjaston, vihdoin väsyin
siihen ja aloin juoda niin, että peljättiin minun imevän itseeni koko
maan viinavarastot, ja lopuksi heittäydyin järkeväksi, hoidin
hoitoaluettani kukkatarhan tavoin, luin, join, ja kirjoittelin asioita,
joita ei kukaan muu kuin minä ole lukenut. Mutta ajatus, kuinka olisi
voinut olla, ei vieläkään ole mennyt mielestäni, ja jokainen nuori
nainen tekee minuun saman vaikutuksen kuin niljakka, mateleva
käärme..."
Brovall oli noussut istuimeltaan ja mitteli huonetta pitkin askelin.
Jokainen lausuttu sana näytti jännittävän hänen hermojaan.
"Ei mitään järkeä eikä logiikkaa", huokasi hän. "Ja sittenkin se oli
todellista, ensimmäistä ja ainoaa..."
Saarikoski tunsi syvää myötätuntoa esimiestään kohtaan, huolimatta
siitä, että kertomus oli kovin ylimalkainen, mikä johtui siitä, ettei
kertoja omien, vilkkaasti vaikuttavien muistojen takia uskaltanut
kertoa yksityiskohtia, peläten näiden saavan hänet suunniltaan.
"Olen kuullut, että rakkaus on ikuista", sanoi Saarikoski, koettaen
saada puheen entiselle tolalleen.
Brovall pysähtyi kuin halvauksen saaneena, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän pyyhkäisi kaikki pöydällä olevat esineet
lattialle ja iski nyrkkinsä pöytään, jotta pöydänkansi halkesi.
"Enkö ole sinulle sanonut", kähisi hän, "ettet saa sanoa sitä sanaa
läsnäollessani!"
"Ulos siitä ja paikalla!" huusi hän sitten, polkaisten jalkaansa ja
osoittaen ovea.
Saarikoski meni, mutta koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä, hänen
täytyi ajatella Brovallia ja hänen kertomustaan. Ja siinä maatessaan
hän kuuli, miten hänen esimiehensä mittaili tahdikkain, harvoin askelin
työhuoneensa lattiaa. Viimein hän, aamuyöstä, vaipui jonkunlaiseen
horrokseen.
Hän havahtui, kun tunsi voimakkaan lyönnin olallaan, ja kun hän avasi
silmänsä, näki hän edessään Brovallin punakat, humalaiset kasvot.
"Ylös siitä! Ei tämä mikään lasaretti ole!" komensi hän puolittain
leikillisesti. "Sara-Jouni on täällä ja kertoo, että hänellä on karhu
kierroksessa. Mitenkähän sitten lienee sen kierroksen kanssa nyt pyryn
jälkeen! -- Kuulitko susien ulvontaa aamuyöstä. Ne ovat tehneet kamalaa
jälkeä porolaumoissa..."
Saarikoski nousi ja alkoi pukeutua.
"Minä taisin sinulle kertoa historioita illalla", jatkoi Brovall
istuutuen. "Järkevänä miehenä sinä luonnollisesti et uskonut mitään, ja
se olikin oikein, sillä puhuin vain muuten puhuakseni. Myönnä, että
minulla on vilkas mielikuvitus -- yhdenkuudetta vanhana -- ja
että minulla olisi ollut täydelliset edellytykset tullakseni
runoilijaksi..."
Brovall ei odottanut vastausta, vaan meni huoneesta nauraen omituista,
kalseaa naurua ja alkoi valmistautua karhunajoon.
Santeri Saarikoski tuijotti pitkään hänen jälkeensä, hymähti, pudisti
surunvoittoisesti päätään ja rupesi vähitellen kunnostamaan
ampumavehkeitään.
Harha-askelia.
"Saapa nähdä, mitä tästä oikein tulee", tuumivat leimaustyömiehet,
kopistivat piippujansa ja pudistelivat päitään pahaaennustavan
näköisinä. He istuivat puuvajan portailla ja tupakoivat työstä
tullessaan.
Toiset, jotka loikoilivat nurmisella pihamaalla, nauraa tirskuivat.
"Mitäpä tästä tulee...", vastasivat he, mutta eivät sanoneet, mitä
tarkoittivat.
Sai itse arvata.
* * * * *
Isäntä, joka oli myynyt metsää ja jota muutenkin pidettiin varakkaana
miehenä, katseli pirtin penkillä piippua poltellessaan miettiväisenä
permantoon.
"Kun ovat ollakseen, niin olkoot", päätti hän lopuksi, "itsepähän
parhaiten ymmärtävät, mitä tekevät."
"Niin, kuka heitä paimentamaan", lisäsi emäntä, mutta samalla näkyi
pieni itserakkauden hymynhäive hänen poskipäillään, ja hänen sydäntään
kutkutti ylpeyden henki.
"Minä vain ajattelin, että jos se hyvinkin...", aloitti isäntä, mutta
keskeytti lauseensa ja loi katseen emäntään.
Emäntä ymmärsi, mitä hän tarkoitti, ja hätkähti tahtomattaan.
"Liian siivo ja hiljainen näkyy olevan miehekseen", vastasi hän sitten.
"Mutta jos he sittenkin..." jatkoi isäntä ajatuksiaan, mutta keskeytti
taaskin lauseensa ja teki uhkaavan liikkeen kädellään.
"Sehän on sen ajan murhe", virkahti emäntä, näköjään seuraamatta
keskustelua sen enempää.
Isäntä havahtui.
"Häh! Mitä sinä oikein sanot?" tiuskaisi hän.
"Mitä sinä sitten kysyit?"
"Minä ajattelin vain, että jos se sittenkin..."
Nyt emäntä nauroi makeasti.
"Ajattele sinä nyt vain, mitä ajattelet", puheli hän. "Samanlaisiahan
mekin olimme, emme yhtään kummempia..."
Isännänkin kasvot lientyivät.
"Niinpä se taitaa olla", tuumi hän, "mutta kun se näyttää tahallaan
venyttävän täälläoloaankin ja muutenkin... niin tuleehan sitä
ajatelleeksi..."
"Ajattele sinä vain eteenkinpäin", nauroi emäntä, jättäen isännän
yksinään, mennen viilipyttyjä hakemaan.
* * * * *
Emännästä oli mahtavaa, jos heidän Elsastaan tulisi "vosmestarinna".
Iltahämärä peitti tunturit ikäänkuin pehmeään, läpinäkyvään vaippaan,
jängät höyrysivät, kuusikkokorvet huokailivat. Koivunlehdet alkoivat
kellastua, ja toisinaan tuuli lennätteli niitä pitkin lehtoja, jättäen
ne sitten mättäitten koloon mätänemään. Kaikki tuntui raskaalta ja
painostavalta, ilmassa oli syksyinen tuntu. Keski- ja iltapäivän
päivänpaiste ei kyennyt poistamaan aamullisen, kylmän vihmasateen
vaikutusta, se oli vain niinkuin auringon viimeisiä, epätoivoisia
ponnisteluja taistelussa talvea vastaan, joka kaikesta huolimatta oli
tuleva.
Sääsket olivat vaihtuneet mäkäröihin ja polttiaisiin, mutta ne harvat,
jotka vielä olivat jäljellä, olivat sitä ahneempia ihmisverelle. Olihan
myöskin heidän ehtoonsa käsissä. Heidän piti käyttää aikansa.
* * * * *
Iltahämärä katseli peräkamarin ruudusta sisään, uteliaana, mutta
samalla turvallisen suojelevana. Sillä on sellainen tapa,
iltahämärällä, jo ylimuistoisista ajoista asti.
-- Kuinka täällä nyt eletään?
Mutta iltahämärä ei saanut vastausta, sen täytyi jäädä katselemaan ja
kuuntelemaan. Se tiesi kokemuksesta, että sen aikana ihmissydän
välittömimmin sykkii.
* * * * *
"Ettäkö sinä jo ylihuomenna aiot lähteä kirkolle?"
Nuori tyttö oli korjannut pois viimeiset ateriantähteet ja rupesi
laittamaan kuntoon vuodetta, suurta ja leveää kahden hengen vuodetta,
jossa olkipatjan päällä oli porontaljoja ja jota kattoivat peitteet ja
raanut, -- juuri sellainen vuode kuin niillä äärimmäisen Pohjolan
parempiosaisilla on tapana pitää peräkamarissaan parempia vieraita
varten.
Se oli nuori, korkearintainen, terveverinen tyttö, jolla oli suuret,
ruskeat silmät, vankka varsi ja vahva, musta palmikko. Hänellä oli
täyteläiset, punaiset huulet ja niiden takana terveet, valkoiset
hampaat, mutta suun ympärillä oli voimakas piirre ja kädet olivat isot
ja voimakkaat kuin miehen.
Hän ei näyttänyt tietävän, mitä pelko on, mutta kuitenkin hänen täytyi
monta kertaa selventää ääntään, ennenkuin sai lausutuksi kysymyksensä.
Hienopiirteinen, hintelä nuori mies, joka ehkä oli ollut kalpeakin,
mutta jonka kasvoihin sekä aurinko että pikiöljy olivat tehneet
vaikutuksensa, laski pois kirjansa, ennenkuin vastasi. Hänen silmistään
loisti vilpitön ihastus ja lämpö.
"Mitä sinä kysyit, Elsa?" kysyi hän vuorostaan. Tyttö oli nyt saanut
vuoteen valmiiksi ja istuutui tuolille häntä vastapäätä.
"Kovinpa sinä olit kiinni luvuissasi -- tällä kertaa", naurahti hän.
"Kysyin vain, että ylihuomennako sinä sitten aiot lähteä kirkolle?"
"Niin, eihän minulla sen jälkeen ole täällä enää oikeastaan mitään
tekemistä..."
Nuori mies koetti saada vastauksen kysymykseen sanotuksi niin pian kuin
mahdollista.
"Eihän ole kummakaan", jatkoi hän sitten, kun tyttö ei vastannut
mitään, "jos joskus kiintyy kirjaankin. Kirjahan on kuin hyvä toveri,
sanotaan..."
"Niinpä kyllä", myönsi tyttö, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän
ajatteli muuta.
Nuori mies, toistaiseksi avustamaan määrätty metsänhoitaja, aikoi taas
ruveta puhumaan jotain kauniista kirjoista ja niiden sivistävästä
vaikutuksesta, mutta hänkin huomasi, että tytön mielessä oli muuta, ja
vaikeni. Huoneessa vallitsi hiljaisuus, ja iltahämärä tuli yhä
tummemmaksi.
"Olemmehan tänä kesänä yhdessä lukeneet paljon hyviä kirjoja, Elsa",
sanoi hän vihdoin, katkaisten painostavaksi käyneen hiljaisuuden.
"Niin, olemmehan tehneet sitä myöskin", myönsi tyttö hiljaisesti.
Hän pani painoa kahdelle viimeiselle sanalle, ja nuori mies tunsi
jotain sisimmässään oudosti ja epämiellyttävästi värähtävän.
"Sitä myöskin!" toisti hän. "Mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Kyllä sinä tiedät", vastasi tyttö hiljaa.
Värit vaihtelivat nuoren miehen kasvoilla, ja hän näytti vaipuvan
syviin mietteisiin. Vihdoin hän otti tytön käden omaansa ja katsoi
häntä syvään silmiin.
"Tuleeko sinun ikävä, kun menen pois?" kuiskasi hän.
"Älä edes kysy sitä..."
Tytön silmäluomet värähtivät, ja pitkin hänen punakoita poskiaan valui
kyynelhelmi toisensa jälkeen. Hän näytti olevan valmis millä hetkellä
tahansa purskahtamaan valtavaan itkuun.
"Älä huoli surra", lohdutti nuori mies. "Enhän minä kauaksi mene, parin
kolmen päivänmatkan päähän, enkä myöskään iäksi. Ensi kesänä tulen
takaisin."
Hän siveli hellästi tytön kättä ja veti häntä lähemmäksi itseään,
kunnes tyttö istui hänen sylissään. Silloin hän suuteli tytön
täyteläisiä, punaisia huulia.
"Aikahan kuluu itse asiassa niin nopeasti, vaikka se kuinkakin pitkältä
tuntuisi", puhui nuori mies edelleen, "syksy, talvi, lumi ja jää,
sitten taas kevät... Ennenkuin oikein aavistatkaan, olen jo täällä...
Ja entäpä sitten jos eroammekin, tiedäthän, että pidän sinusta..."
Tyttö nosti päänsä nuoren miehen rinnalta ja katsoi häntä pitkään ja
tutkivasti.
"Koko kesän olet sinä sanonut..." aloitti hän epäröiden, "mutta sano
vielä, että rakastat minua!"
Nuori mies hymähti ja puristi tytön kiinteämmin itseään vasten.
"Olenhan sen jo sanonut niin monta kertaa, että sinun jo pitäisi se
uskoa."
"Sano kuitenkin vielä kerta", pyysi tyttö.
"No minä sanon: minä rakastan sinua."
"Ei tuo nyt tullut niinkuin ennen..."
"Kaikki, mitä usein käytetään, kuluu", huokasi nuori mies. "Sanat
myöskin. Kun olen jo sanonut, että rakastan sinua, niin usko se,
näethän sen. Miksi minun aina pitäisi sitä vakuuttaa..."
"Se tuntuu niin uskomattomalta ja vieraalta, melkein kuin unelta,
varsinkin nyt, kun lähdet pois. Miksi sinä minusta välittäisit?...
Niin, älä sano, olethan jo monta kertaa sanonut, että olen muka
erilainen kuin muut, joita olet nähnyt... ja kai täällä korven keskellä
vähän erilaiseksi jääkin, kun jää muista joka suhteessa jälkeen.
Minähän olen niin oppimaton ja kömpelö... Jos minut joskus, niinkuin
olet puhunut, alamaailmaan veisit niin tuskin ihmisten parissa oikealla
tavalla syödä osaisin..."
Nuori mies tunsi kuin veitsen piston rinnassaan ja vavahti. Mutta tyttö
ei sitä huomannut.
"Ja kyllä siellä alhaalla on tyttöjä", jatkoi hän, "jotka pian
kääntävät ajatuksesi muualle..."
"Jos sinä tietäisit, kuinka värittömiä, kalpeita ja saamattomia ne
kaikessa opissaan ja koreudessaan ovat", keskeytti nuori mies, koettaen
kääntää puheen leikiksi, "et puhuisi yhtään mitään".
"On niillä toinenkin puolensa... se tyköveto..."
Nuori mies naurahti helakasti ja vapauttavasti. Kumpikaan ei pitkään
aikaan puhunut mitään.
Iltahämärä mietti, muuttuisiko yöksi, mutta se aikahan tulisi muutamien
iltojen perästä. Parasta vielä pysyä hämäränä ja kuunnella. Tyttöä
näytti vielä joku seikka painavan.
"Sinäkö sitten tulet ensi kesänä?"
Tyttö kohotti päänsä ja irtautuen hiukan nuoren miehen syleilystä
rupesi, katsomatta häneen, naputtamaan sormillaan pöydänkantta. Silloin
nuori mies huomasi, että kädet eivät olleet pienet ja valkeat,
kukkamaiset, vaan isot, hiukan punertavat ja sääskenpistoksia ja
mäkäränpuremia täynnä. Ja hän unohti vastata.
Iltahämärä teroitti kuulonsa ja katseensa. Se aavisti jotain
mielenkiintoista.
Tyttökin oli huomannut, että nuori mies tarkasteli hänen käsiään,
punastui ja irroittautui yhä enemmän.
"Niin, sellaisiksi ne tulevat, kun täytyy tehdä työtä", sanoi hän
melkein kovasti, mutta hiljensi heti äänensä ja toisti kysymyksensä,
tällä kertaa katsoen miestä totisesti silmiin.
"Mutta olenhan jo senkin sanonut, että tulen", vastasi mies miltei
tuskallisesti ja yritti puristaa hänet rintaansa vasten, mutta tyttö
loittoni yhä.
"Entä jos tulisit liian myöhään."
Nuori mies säpsähti, loi tyttöön pelästyneen katseen ja kohtasi
uhkaavan, ruskean silmäparin.
"Mitä sinä oikein taas tarkoitat?" sammalsi hän hämmästyneenä.
"Sinun pitäisi se itse tietää yhtä hyvin kuin minunkin", vastasi tyttö
rauhallisesti. "Sinähän rakastat minua."
* * * * *
-- Siinä sitä nyt ollaan, ajatteli iltahämärä, nähdessään nuoren miehen
valahtavan ruumiinvalkeaksi. -- Annapahan olla, miten ne oikein aikovat
selviytyä.
Ja iltahämärä astui kokonaisuudessaan sisään, tehden huoneen melkein
pimeäksi, niin että metsä näytti synkältä ja uhkaavalta, aivan kuin
joka puun juurella olisi seisonut paha omatunto, ja metsän takana oleva
tunturi tuli suunnattomaksi, mustaksi möhkäleeksi, joka näytti
lähenevän niin, että se millä hetkellä tahansa voi kallistua ja
musertaa alleen huoneessa olijat. Mutta tyttö ei tästä pitänyt, vaan
nousi nopeasti miehen sylistä ja sytytti kynttilän ja juuri sillä
hetkellä kuului, kuinka tuvan seinäkello löi kahtatoista.
"Mutta mikset sinä ennen ole tätä sanonut?" kysyi nuori mies
hätäytyneenä, hiukan toinnuttuaan ensi pelostaan.
"Kun olen odottanut, että sinä jotain siihen suuntaan puhuisit",
vastasi tyttö. "Olen odottanut sitä jo kaksi kuukautta, ja nyt kun heti
aiot lähteä, etkä vieläkään mitään sanonut, niin minun täytyi..."
Tytön silmiin ilmestyivät taaskin kirkkaat kyynelhelmet ja koko hänen
ruumiinsa värisi; hän kietoi pehmeät käsivartensa nuoren miehen kaulaan
ja vaipui voimattomana ja nyyhkien hänen syliinsä.
Kynttilä lehahti sammuksiin ja iltahämärä poistui, antaen paikkansa
aamuhämärälle. -- Kyllä siitä hyvä tulee, ajatteli se.
Mutta kun tyttö taasen istui nuoren miehen sylissä, unohti tämä eron
sivistyneen ja sivistymättömän ja yksinkertaisen ja hienon ja ylhäisen
ja alhaisen välillä ja ajatteli, että ihmisethän ovat kaikki vain
ihmisiä, olipa pinta millainen tahansa. Hän tunsi lämpimän ruumiin
likistäytyvän itseensä aivan kuin turvaa etsien ja hän tiesi, että se
oli sama korkearintainen, loistavasilmäinen tyttö, jonka kanssa hän oli
tehnyt pitkiä retkiä tunturinrinteelle, josta erämaan talo häämötti
kaukaisena, punaisena pilkkuna. Ja häneen meni miehuudentunne,
jonkalaista hän ei ennen ollut tuntenut, tunne, joka käski ja
velvoitti. Lopuksi hänkin nyyhki yhdessä tytön kanssa, sillä hän oli
nuori ja turmeltumaton, lisäksi saanut hyvän ja kunnollisen kasvatuksen
ja oli ensi kertaa oikein todella rakastunut.
"Älä sure, Elsa", sanoi hän viimein päättävästi, "minä menen heti
puhumaan isäsi kanssa".
Tyttö nosti päänsä, ja jos olisi ollut valoisa, olisi huomannut, miten
hymy kirkasti hänen kasvonsa.
"Menetkö?" kysyi hän. "Nytkö heti! Mutta nythän on yö."
"Yhdentekevää! Kyllä minä nyt menen."
Hän laski tytön sylistään ja meni ovea kohden. Ellei hän nyt menisi,
niin kuka tietää miten kävisi. Joskus voi yksi ainoa minuuttikin tuoda
mukanaan niin monta ajatusta.
Olihan se vähän ihmeellistä, kun isäntää mentiin herättämään keskellä
makeinta yöuntaan. Mutta kun hän kuuli, mistä on kysymys, hieroi hän
unen silmistään ja nousi vuoteen laidalle istumaan ja kaivoi sitten
esille tupakka vehkeensä.
"Vai niin, vai sillä tavoin...", sanoi hän, kuultuaan mistä oli
kysymys, "no, jos asiat kerran ovat niin, niin mikäpä siinä olisi...
Kun ei vaan tulisi sitä katumusta... Nimismieskin... Nousepas siitä,
Maija, täällä on vosmestari... Niin, nimismieskin, piti sanomani, nai
piikansa... Kuinka kauan aikaa se nimismies on ollut naimisissa,
Maija?"
Emäntä oli myöskin noussut vuoteeltaan, mutt'ei unenpöpperössään vielä
osannut arvata, mikä oli kysymyksessä.
"Mitä sinä nyt nimismiehen naimisesta", tiuskaisi hän vähän
kärsimättömästi, kiinnittäessään sukkiaan, "mitä lienee toistakymmentä
vuotta..."
"Niin toistakymmentä vuottahan siitä on", jatkoi isäntä pistäen
uudelleen piipun hampaisiinsa, "kun se nimismies -- olette tainnut
tulla sen kirkolla tuntemaankin -- nai piikansa. Mutta onneton
pariskunta siitä tuli, onneton pariskunta... Arvaahan sen nyt, kun
piikansa nai... Ei saanut arvatenkaan omasta mielestään kyllin hyvää...
ja miksei olisi vertaisempiaankin saanut, ellei olisi laittanut asioita
sille mallille, että piti piika ottaa... ja nyt se on juonut koko
ajan... Niin että eiköhän ole parasta, että tekin Elsan kanssa otatte
ja vähän mietitte asiaa, ettei virheitä tulisi... Mistäpä se Elsakaan
niitä tietoja ja viisautta ja karskia käytöstapaa olisi hankkinut..."
Emäntä oli jo saanut puetuksi päälleen ja tullut täydelleen tajuamaan,
mistä on kysymys, ja keskeytti pontevasti:
"Älä aina hupsi, Matti. Sehän on kahden kauppa ja kolmannen
korvapuusti. Eikähän Elsa mikään piika ole."
Isäntä otti piipun suustaan ja vilkaisi moittivasti emäntää.
"Eihän sitä kukaan ole sanonut, että se mikään piika onkaan, eikä
sellaiseksi tulekaan", sanoi hän vähän suutahtaneesti, "mutta kyllähän
sen sivistys nyt sentään nollaa on vosmestarin rinnalla.... Ja vaikka
olisi huonostikin käynyt, niin en minä sentään Elsaa samaan rääkkiin
panisi kuin missä vallesmannin rouva on... e-en. Kyllä se on hyvin
viisasta, että vosmestari ja Elsa vähän miettivät asiaa..."
"Kyllähän se asia jo tämän kesän kuluessa on mietitty", virkahti nuori
mies hiljaisesti.
Emäntä purskahti helapää-nauruun.
"Johan minä olen Matille sitä koko kesän hokenut, kun olen teitä
katsellut, että saa nähdä... Ja jo saikin..."
"Minä olen aikonut monta kertaa sanoa Elsalle, että pidähän käpäläsi
erillään, ettet polta siipiäsi", virkahti isäntä, pistäen piipun taas
hampaisiinsa.
"Ja minä olen sanonut", jatkoi emäntä, "että liian siivo vosmestari on
varottavaksi. Enkö olekin, Matti?"
"Olethan tuota", murahti isäntä.
"Mutta minulla ei ole mitään muuta kuin virkani ja velkoja", lausui
nuori mies hetken kuluttua.
Merkillistä, ettei isännällä ollut tänä yönä aikaa vetää yhtään
kunnollista mietintö-sauhua, ennenkuin hänen taas täytyi ottaa piippu
vakinaiselta paikaltaan.
"Vai niin... tuota", aloitti hän, mutta taaskin emäntä keskeytti hänet:
"No kyllähän me aina alkuun autamme."
"Niin alkuun... tuota." -- Isäntä sylkäisi ja pisti taas piipun
paikoilleen. -- "Ei ole meilläkään liikoja... mutta ainahan sitä
jollakin tuhannella... Tuota paljoko teillä oikein on palkkaa?"
"Saattaa nousta neljääntuhanteen..."
"Hm... no... vai ei niillä herroillakaan ole sen enempää... Minulle
olivat viime vuonna panneet sata äyriä... Vaikka liikaahan siinä oli
tietenkin.... Mistäpä meillä niitä suuria tuloja... Mutta ainahan sitä
sen verran on, että alkuun voi auttaa..."
* * * * *
Samana syksynä mikkelin tienoissa heidät pitäjän kirkossa vihittiin ja
kirkkoherra puhui tärisyttäviä sanoja niille, jotka rypivät synnin
liassa, käskien heitä tekemään kääntymyksen ja sitten hän vielä puhui
kauniita sanoja vastavihitylle parikunnalle, kehoittaen heitä
nöyryyteen ja kuuliaisuuteen ja etteivät antaisi maailman loiston ja
rikkauden häikäistä itseään, ja naiset pyyhkivät silmiään, ja morsiamen
äiti, joka oli puettu mustaan silkkipukuun, heitti ylevän katseen
ympärilleen, mutta isä kulki sen näköisenä, kuin painaisivat häntä
ikävät aavistukset, joista hän ei parhaimmalla tahdollakaan voinut
päästä rauhaan. Lappalaiset, jotka pitäjän etäisimmiltä kulmilta
myöskin olivat saapuneet tähän juhlalliseen tilaisuuteen -- samalla
kuin tulivat mikkelinmarkkinoille -- katselivat paulakenkiensä kärkiä
ja pukujensa hopeasolkia ja pitivät koko menoa äärettömän hienona ja
monimutkaisena, sillä he eivät vielä koskaan olleet nähneet yhdellä
kertaa niin paljon herroja ja isoisia koossa. Mutta vallesmanni istui
synkän näköisenä ja hienossa tuuterissa lähellä ristikäytävää vanhan
vosmestarin vieressä ja lykkäsi tätä kylkeen ja kuiskasi:
"De va' fan, kuinka ne nyt ovat ihania ja autuaita... Men vi ska' se,
vi ska' se..."
Sitten hän änkeytyi toivottamaan onnea hääparille, sillä nyt
siirryttiin Puntukseen, joka oli vuokrattu häittenpitoa varten, koska
morsiamen koti olisi ollut liian kaukana ja hankalan matkan päässä,
eikä hääiloa häirinnyt olleenkaan se, etteivät morsian eikä sulhanen
osanneet tanssia, vaan päinvastoin lisääntyi huippuunsa, kun
vallesmanni ahkerasti otettuaan totia nousi pöydälle ja piti pitkän ja
liikuttavan puheen morsiamelle suomeksi ja sulhaselle ruotsiksi.